Translate

lauantai 13. syyskuuta 2014

Pyyhesota uimarannalla

Siitä me illan päätteeksi pakattiin pyyhkeet ja uikkarit kasaan.
Lähdettiin pesulle ja uimaan.

Helle oli läkähdyttänyt. Jalat likaiset. Paita moneen kertaan kastunut ja kuivunut. Lämmin.

Lupasin lapsille, että mennään Patiksen rantaan uimaan. Yöuinnille.

Otettiin serkku ja kaveri mukaan. Hyvin mahtui autoon, kun pienet jäi iskän kanssa nukkumaan.
Uitiin ja virkistyttiin.

Huikkasin lähtölaskennan, näytin viittä sormeani, ja siitä niitä vähitellen laskin vähemmäksi, minuutti kerrallaan, kunnes oltiin nollassa.
Autoon.

Sitten se alkoi.
- Se oli minun pyyhe.
- Eipäs, kun minä otin sen.
- Sulla oli tommonen, mutta vähän erilainen.
- Eipäs ja juupas ja eipäs... Mullapas.
- Äiti toi ottaa mun pyyhkeen.
- Äiti toi valehtelee. Se olin minä.
- Ihan varmasti tuo ei ottanut tuota, kun minä kannoin tuon pyyhkeen autoon...

Huoh.
- Koittakaapas päästä sopuun sen pyyhkeen kanssa.
- Ku toi vaan valehtelee.
- Toi otti mun kädestä


Siinä sitten pohtii äiti viisaita sanoja. Esittelee vaihtoehtoja. Ehdottaa vuorottelua.
Molempia palelee ja pyyhe on molempien.

Ilta-aikaan lyhytpinnaisena aika pian ehdottaa äiti, että molemmat pihalle autosta ja pyyhesopua hakemaan.
- Minä en lähde.
- Enkä minä.

Vieraat tyttäret tuovat äidille lisää paineita.
Että ilikiävät vieraiden nähden. Että noinkin tärkeästä aiheesta.

Toinen astuu askeleen autosta ulos, ja palaa taas.
- Kävin jo.

Äiti raapii päätään ja pohtii millä viisaudella saisi tolkun pyyhesotaan.
Ajatukset harhailevat.

On ne ennenkin ihmiset kinastelleet. Silloinkin, kun Salomon oli kuninkaana. Häntä pidettiin viisaana.
Toivat kuninkaan eteen kaksi naista, joista molemmat sanoivat, että tämä lapsi on minun!
Ihan varmasti silloin he molemmat tiesivät, kummanko lapsi on. Toinen valehteli.
Niin tässäkin pyyhesodassa. Toinen valehteli tai luuli pyyhettä omakseen. Toinen oli oikeassa.

Vastausta ei löytynyt. Äiti alkoi toivoa tilanteeseen Salomonin viisautta.

Salomon sentään keksi keinon. Sanoi, että laitetaan vauva kahtia. Toinen saa toisen puolen, toinen toisen.
Silloin oikea äiti sanoi, että ei tarvitse laittaa. Ja se väärä äiti sanoi, että laitetaan vaan.
Siitä Salomon tiesi, että oikea äiti on se, joka sanoo, että ei tarvitse laittaa. Oikea äiti halusi, että lasta ei vahingoiteta.

Miten lie olisi käynyt pyyhkeen. Tuskin kumpaakaan olisi kiinnostanut pyyhkeen kohtalo. Siinä se olisi sitten ollut repaleinen pyyhe. Kaksi liian pientä palasta. Rispaantuakin voisivat.

Äiti kokeili, jotta auttaisiko auton perässä kävely. Sotasankarit auton perään ja hiljaa ajelua - ja autoon tullessaan sota jatkui.

Ei tullut tolkkua.

Siinä sitä sitten ihmeteltiin pyyhettä. Sisarukset yritti sovitella.

Äitiä hävetti eniten vieraiden tyttöjen takia. Sitä siinä ääneen pohtikin, että onkohan niin, että kenelläkään muulla perheellä ei ole näin kekseliäitä riitelijöitä kuin meillä.
Että pilataan oma ja toisten uimareissu tappelemalla pyyhkeestä.

Tytöt katsoivat ensin hetken toisiaan. Sitten he purskahtiat nauruun.
- Noin meidänkin äiti ja isä aina sanoo.

Ilta pimeni ja minuutit kuluivat.

Toiselle vapautui joltakin toiselta hiukan käytetty pyyhe. Auto seisoi tien poskessa. Oli hiljaista.

Pian äidin saarnakin päättyi.

Vieläkään en tiedä kenenkä pyyhe lopulta oli.

Jossain vaiheessa alkoi sotilaiden sydämet sulaa. Pyysivät toisiltaan anteeksi.
Äidinkin piti pyytää, kun hermothan siinä oli menneet.

Vielä yllytti äiti, että pyytäkää muiltakin, kun taisitte pilata uimareissun fiilikset. Muut antoivat. Sisarukset, serkku ja kaverit. Saatiin sopu autoon ja ajeltiin takaisin.

Semmoista se on Pirpanoiden kanssa uimarannalla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti