Kolahti

Ketään ei varmaan yllätä, jos tänne blogiinkin kirjoitan siitä, että usein sunnuntaina käymme seuroissa. Kirjoitan siitä, vaikka tavallaan se on vähän arka aihe. Oikeastaan siitä seuroissa käymisestä usein tulee puheeksi vain niiden kanssa, jotka siellä itsekin käyvät.

Muissa tilanteissa helpommin tulee sanottua, vaikka että ei olla sunnuntaina kotona. Ollaan koko perheen kanssa - mutta illalla sitten taas ollaan. Tai muuta ympäripyöreätä.

Miten sitä onkin vähän arka siinä asiassa.
Joka tapauksessa, viime pyhän saarnaa olen muistellut pitkin viikkoa.

Sattui niin, että emme edes myöhästyneet, koska alkuun olikin laulettu monta laulua.

Alkurukouksessa puhuja kiitti:
Me, rakas Taivaan Isä, kiitämme myös niistä vastoinkäymisistä mitä olet meille antanut...
Jäin miettimään... enpä ole tuota hoksannutkaan. Että kiittää niistä.

En muista mikä teksti oli. Enkä paljon muutakaan. Niin tiivis on usein tunnelma penkissä. Jaettiin siinä puuvärejä ja otettiin syliin ja muistutettiin lapsia, että kuunnellaanpa... 

yksi meidän pirpana istuu rauhassa vain, jos silitän häntä koko ajan.


Jossain vaiheessa havahduin...

"Siellä saattaa penkissä istua joku, joka miettii että näkeeköhän se Taivaan Isä meille ollenkaan? Kuuleeko se meitä? Ja näkeekö se ollenkaan tätä minun osaani ja tehtävääni..."

Se kuulosti niin siltä, että nyt on minun ajatukset tuossa...

Sitten se puhuja saarnasi kaikki synnit anteeksi. Nekin epäilykset.

Epäilykset on sellaisia... että niistä voi tulla vaikka uskomisen esteitä.

Että alkaa vaikka miettiä onko koko Jumalaa edes olemassa... Tai alkaa Eevan tavoin miettiä, että sanoiko se Junala todella niin?

Tai alkaa arjessa miettiä, että onkohan Jumala unohtanut minut ja meidän perheen kokonaan.

Taas luvattiin, että kaikki saa uskoa anteeksi. Ne epäilyksetkin.
Arvatkaapa, että olen tuota puhetta pitkin viikkoa muistellut.

Osui kohdalle. Juuri minulle.