Pirpanat kenkälaatikolla

Käypä huviksesi teidän eteisessä laskemassa monetko kengät siellä on?

Minä en viiti. Sen tiedän, että niitä on liikaa.
Kesällä siivosin varastoa, ja parittomia kenkiä oli pahvilaatikollinen.

Meillä äiti tykkää kengistä eniten. On monen fiiliksen korkokenkää, lenkkaria, jumppakenkää, juhlakenkää, kotiläppänää, crocsia, kesäkenkää, talvikenkää, nilkkuria ja saapasta, avantokenkää, pitkän kaupunkireissun kävelykenkää ja kaikenlaista.

Kengät on mukavia. Varsinkin, jos ne on hyvät jalkaan. Ja jos ne on hyllyllä hyvässä ojennuksessa.

Jos jokaisella meidän perheen jäsenistä olisi vaikkapa vaan crocsit, lenkkarit, paremmat kesäkengät, kumpparit, yhdet juhlakengät, talvilenkkarit, talven siistimmät kengät, monot ja luistimet, varastossamme olisi noin sata kenkää. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että kenkiä on enemmän.

Jonkin verran kenkiä menee suoraan seuraavalle, mutta on niinkin, että joitakin kokoja tarvitaan kolmet aina yhtä aikaa ja sen seurauksena joutilaita välikokojakin on ihan liikaa.

Tänään meillä oli kenkien kierrätyspäivä. Keli viileni. Crocsit laitettiin eteisestä pyörimästä teknisen tilan hyllylle hiihtolomareissua odottamaan. Kumppareissakin palelee ja lenkkarit on aika äkkiä märät, eivätkä riitä lämmittämään aamukohmeisia lapsia.

Meidän perheessä isä on ylin pahvilaatikkovastaava. Tai ei hän kyllä sellaista titteliä ole ennen tätä juttua itse kuullut, mutta hän on tuossa varastohommassa mestari. Minulla jäisi puolitiehen. Saisin ehkä kenkälaatikot siihen oven eteen tukkeeksi. Tai tuohon kodinhoitohuoneen ovelle. Sitten lähtisin jo muihin hommiin.

Isä haki siis kenkäbanaanilaatikot. Koko perhe huudeltiin koolle, siihen olohuoneen pehmeän maton ympärille. Siellä ne oli touhuissansa kaikki ympäri taloa.

Auottiin porukalla laatikoita. Oli riemua ja intoa!

Oli kengät, joita moni havitteli. Hyvän näköiset. Oli kenkiä, jotka ei kellekään kelvanneet.

Yksi neideistä oli kasvanut niihin ihaniin hopeakimallekenkiin, joista toinen oli kasvanut ulos. Se toinen katseli niitä haikeana. Ne ihanat hopeankiiltävät välikausikengät toivat muistoihin myös ne jo edesmenneet kengät, jotka oli kullan väriset. Neiti oli kävellyt ne loppuun, vetskari repsotti ja lopulta äiti oli heittänyt ne roskiin. Muisto kirveli vieläkin. Ne kengät. Ne oli ihanat.

Se nuorempi, joka sai nämä ehjät hopeankiiltoiset, näytti onnelliselta.

Kuopus istui äidin sylissä mustalla kulmasohvalla nipistelemässä äidin poskea. Välillä hän konttasi kenkälaatikoiden seassa ja purki laatikoista kenkiä lattialle.

Isi mittaili toisella sohvalla poikien varpaita.

Yhdelle ei passannut mitkään kengät.

Kun touhua oli pidetty vähän aikaa, osa lapsista hävisi ja homma pysähtyi. Piti oikein ärähtää, että nyt on tämä kenkätouhu, ja nyt ei lähetä mihinkään.

Harmittihan se yläkerrasta asti könytä takaisin kenkiä ihmettelemään.

Yksi pikkuinen kuskasi äidille kaikki pienet kengät ja hoki:

- nää on ”Leeville” yvät. Ja jatkaa laatikkojen purkamista, ja taas tiedottaa

- Nää mattuu mulle. Nää mattuu mulle. Äiti nää mattuu mulle.

- Varmasti mattuu, lupailee äitikin ja hymyilee mielessään klonksuvia kenkiä katsellen.

Pian joku isoimmista on saanut kokeilut suoritettua ja mutisee itsekseen:

- Mää oon ihan ylityytyväinen näihin mitä mulle löyty… Ja vielä jatkaa:

- Äiti. Saankö nyt mennä? Ja vielä tarkistaa

- Siis jos mää nyt meen, niin ethän huuda mua enää tänne takaisin.

Yläkertaan on ärsyttävä kiivetä, jos kohta pyydetään takaisin.

Tietenkin joku nousee myös sohvalle seisomaan, ja saa äkkiä komennon istua alas.

Se vanhin poika, jolle on ostettu viime kevään alennusmyynnistä uudet kengät, havittelee tietysti niitä, mutta äiti ei vielä suostu. Ei sitten millään.

Ja selittää, että kun kengät kastuu ja kuivuu ja kurautuu ja pestään ja kuivuu, niiden lämpimyys häviää. Että kyllä sinä vielä ne kengät saat, kunhan tulee kunnon talvi. Ehkä joulun aikaan. Ja tämä pikkumies katsoo nappisilmillään:

- Äiti. Onko joulun jälkeen kylmä?

Äiti vakuuttaa, että joulun aikaan alkaa olla niin kylmä, että saat ne uudet kengät.

Kun koko porukan kenkäkohtaus alkaa olla ohi, istuu yksi pieni mies sohvalla naama väärin päin ja mököttää.

Kaikki. Ihan kaikki kengät on tyhmiä. Ei auta selitykset eikä maanittelut. Tämä nuori mies ei kelpuuttanut mitään kenkiä. Kaikissa oli jotain vikaa. Isi mittaa pohjallisia, vertaa kenkien pohjia ja jalkoja. Kaikki tyhmiä. Liian isoja tai pieniä.

Semmoista on Pirpanoiden kenkätouhu. Huomenna on vuorossa toppatakit ja puvut.

Pyyhesota uimarannalla

Siitä me illan päätteeksi pakattiin pyyhkeet ja uikkarit kasaan.
Lähdettiin pesulle ja uimaan.

Helle oli läkähdyttänyt. Jalat likaiset. Paita moneen kertaan kastunut ja kuivunut. Lämmin.

Lupasin lapsille, että mennään Patiksen rantaan uimaan. Yöuinnille.

Otettiin serkku ja kaveri mukaan. Hyvin mahtui autoon, kun pienet jäi iskän kanssa nukkumaan.
Uitiin ja virkistyttiin.

Huikkasin lähtölaskennan, näytin viittä sormeani, ja siitä niitä vähitellen laskin vähemmäksi, minuutti kerrallaan, kunnes oltiin nollassa.
Autoon.

Sitten se alkoi.
- Se oli minun pyyhe.
- Eipäs, kun minä otin sen.
- Sulla oli tommonen, mutta vähän erilainen.
- Eipäs ja juupas ja eipäs... Mullapas.
- Äiti toi ottaa mun pyyhkeen.
- Äiti toi valehtelee. Se olin minä.
- Ihan varmasti tuo ei ottanut tuota, kun minä kannoin tuon pyyhkeen autoon...

Huoh.
- Koittakaapas päästä sopuun sen pyyhkeen kanssa.
- Ku toi vaan valehtelee.
- Toi otti mun kädestä


Siinä sitten pohtii äiti viisaita sanoja. Esittelee vaihtoehtoja. Ehdottaa vuorottelua.
Molempia palelee ja pyyhe on molempien.

Ilta-aikaan lyhytpinnaisena aika pian ehdottaa äiti, että molemmat pihalle autosta ja pyyhesopua hakemaan.
- Minä en lähde.
- Enkä minä.

Vieraat tyttäret tuovat äidille lisää paineita.
Että ilikiävät vieraiden nähden. Että noinkin tärkeästä aiheesta.

Toinen astuu askeleen autosta ulos, ja palaa taas.
- Kävin jo.

Äiti raapii päätään ja pohtii millä viisaudella saisi tolkun pyyhesotaan.
Ajatukset harhailevat.

On ne ennenkin ihmiset kinastelleet. Silloinkin, kun Salomon oli kuninkaana. Häntä pidettiin viisaana.
Toivat kuninkaan eteen kaksi naista, joista molemmat sanoivat, että tämä lapsi on minun!
Ihan varmasti silloin he molemmat tiesivät, kummanko lapsi on. Toinen valehteli.
Niin tässäkin pyyhesodassa. Toinen valehteli tai luuli pyyhettä omakseen. Toinen oli oikeassa.

Vastausta ei löytynyt. Äiti alkoi toivoa tilanteeseen Salomonin viisautta.

Salomon sentään keksi keinon. Sanoi, että laitetaan vauva kahtia. Toinen saa toisen puolen, toinen toisen.
Silloin oikea äiti sanoi, että ei tarvitse laittaa. Ja se väärä äiti sanoi, että laitetaan vaan.
Siitä Salomon tiesi, että oikea äiti on se, joka sanoo, että ei tarvitse laittaa. Oikea äiti halusi, että lasta ei vahingoiteta.

Miten lie olisi käynyt pyyhkeen. Tuskin kumpaakaan olisi kiinnostanut pyyhkeen kohtalo. Siinä se olisi sitten ollut repaleinen pyyhe. Kaksi liian pientä palasta. Rispaantuakin voisivat.

Äiti kokeili, jotta auttaisiko auton perässä kävely. Sotasankarit auton perään ja hiljaa ajelua - ja autoon tullessaan sota jatkui.

Ei tullut tolkkua.

Siinä sitä sitten ihmeteltiin pyyhettä. Sisarukset yritti sovitella.

Äitiä hävetti eniten vieraiden tyttöjen takia. Sitä siinä ääneen pohtikin, että onkohan niin, että kenelläkään muulla perheellä ei ole näin kekseliäitä riitelijöitä kuin meillä.
Että pilataan oma ja toisten uimareissu tappelemalla pyyhkeestä.

Tytöt katsoivat ensin hetken toisiaan. Sitten he purskahtiat nauruun.
- Noin meidänkin äiti ja isä aina sanoo.

Ilta pimeni ja minuutit kuluivat.

Toiselle vapautui joltakin toiselta hiukan käytetty pyyhe. Auto seisoi tien poskessa. Oli hiljaista.

Pian äidin saarnakin päättyi.

Vieläkään en tiedä kenenkä pyyhe lopulta oli.

Jossain vaiheessa alkoi sotilaiden sydämet sulaa. Pyysivät toisiltaan anteeksi.
Äidinkin piti pyytää, kun hermothan siinä oli menneet.

Vielä yllytti äiti, että pyytäkää muiltakin, kun taisitte pilata uimareissun fiilikset. Muut antoivat. Sisarukset, serkku ja kaverit. Saatiin sopu autoon ja ajeltiin takaisin.

Semmoista se on Pirpanoiden kanssa uimarannalla.

Lööppisankarit

Arvoisat lööppisankarit. Pelon ja kauhun lietsojat. Arvoisat toimittajat.
Haluan kertoa teille jotain siitä, miten kamaluuksissa rypeminen vaikuttaa tavallisen perheillan kulkuun.

Olin neljän tyttäreni kanssa ihan tavallisena iltana ruokakaupassa.

- Äiti kato! huudahtaa heistä se nokkela, joka huomaa ympärillään kaiken.

- Äiti mikä on verilöyly?
- Aa... arvasinkin, että se ei ole mitään onnellista.
- Äiti, Suomikin on Eurooppaa.

- Äiti tuleeko Suomeenkin sota?

- Äiti miks se on semmoinen?

- Äiti joutuuko isä sotaan?
- Äiti. Kuoleeko isä siellä?
- Ampuuko ne naisia ja lapsia?
 - Voiko lapset kuolla sodassa?

Sitten syödään iltapalaa. Ostokset on purettu kaappiin.

Kyyneleet alkavat valua 8-vuotiaan tyttäreni poskia pitkin.
Ahdistunut, epätoivoinen katse suuntaa kauas...

- Äiti... tähänkö mun pieni elämä sitten päättyy?

Äidinkin poski alkaa kastua.

- Äiti. Vaikka taivaassa olisi kuinka ihanaa, niin olisin vielä halunnut tutustua tähän maailmaan...


Arvoisat toimittajat.
Vaikka kuinka jännää olisi muokata raflaavia otsikoita, niin haluatteko te tätä?

Kertokaa nyt se parempi tietoa siitä, milloin se verilöyly tulee. Tuleeko se meidän paikkkakunnalle? Kuolenko minä. Kuoleeko isi? Kuoleeko tämä pieni tyttö? Ketä siihen sotaan osallistuu? Saako niitä ampua, joilla ei ole pyssyä? Saako naisia ja lapsia ampua?

Ampuuko ne, vaikka ei sais?

VASTATKAA? SELITTÄKÄÄ!

Ylämäki, jatkokertomus, osa 2

(tässä alussa tarinan alku, osa 1 Ylämäki)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.

Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.

  

Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.

Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)


--- 

Saab-mies, osa 2

Siinä istuin talvipakkasessa vinoon parkkeeratun autoni kanssa.
Katselin ohi kiirehtiviä autoja. Siitä auton vierestä aivan hiljaa ajoi valkoinen ysikutonen Saabbi. Kuljettaja katseli, jarrutti, ja pysäköi autonsa aivan eteeni.

Kyydistä nousi mies, jolla oli siniset farkut, työn jälkiä täynnä oleva toppatakki. Musta neulepipo, jossa luki ”Thinsulate”. Siinä hän hiukan ujosti käveli autoa kohti, ja ihmetteli vinossa olevaa autoani.

-          Onko kaikki hyvin? kyseli Saab-mies.

-          Itse asiassa ei, vastasin. - Autostani on polttoaine loppu ja en tiedä mitä tekisin. Ei ole kanisteria, ja en oikein tunne täältä  ketään, jolle voisin soittaa.

-          Jaa, tuumasi Saab-mies kainosti hiukan ohi katsoen. - Minulla olisi kanisteri.

-          Niinkö? iloitsin. Voisitko auttaa?

-          No voisinhan minä.

Saab-mies tiesi heti, missä on lähin huoltoasema, ja pyysi kyytiinsä, jotta voitiin lähteä kanisteria täyttämään.

Sukulaissielu, ajattelin, kun avasin etuoven. Etupenkki oli yhtä täynnä tavaraa, kuin omanikin. Etupenkin suojana oli paksu tyyny, joka ehkä joitakin vuosia sitten oli ollut valkoinen. Siihen sain istahtaa kuin kuningatar, jolle kaikki lankeaa kuin luonnostaan!

-          Minulla on omassakin autossa bensamittari rikki, sanoi Saabmies, ja kertoi, että on itsekin joutunut tilanteisiin, jossa on tarvinnut apua toisilta. Joululomallakin oli tarvinnut soittaa kaverille, joka oli sitten ajellut Urjalaan häntä auttamaan.

Minua niin hymyilytti. Niin epätodellinen olo istua siinä tuntemattoman Saab-miehen kyydissä ajamassa kohti automaattia, joka itse asiassa oli aivan siinä lähettyvillä, parin kilometrin päässä.

Siihen katoksen alle ajettuamme otti Saab-mies taskustaan ruttuisen vitosen, ja tuumasi:

-          laitan ensin vähän bensaa omaan tankkiini, ettei käy niin, että minultakin loppuu bensa.

Automaatti sylki setelin takasin, mutta tottunein kädenliikkein Saab-mies oikoi vitosta ja sai automaatin hyväksymään sen. Niin oli Saabin tankissa taas vitosella bensaa.

Takakontista löytyi komea vihreä kanisteri, jonne sitten dieseliä tankattiin. Näppäilin tunnuslukuni, ja Saab-mies huuteli vielä ohjeeksi, että laita sitten siihen varaukseksi kymppi. Ei tarvinnut minun käsiänikään sotkea dieseliin, kun Saabmies reippaasti touhusi niin, että hiukan hengästyttikin häntä se ahertaminen ja laittoi puuskuttamaan.

Pian oltiinkin jo takaisin autolla ja diesel lorisi iloisesti tankkiin. Kuusi ja puoli litraa.
Saab-mies kaatoi ja kokeilin käynnistää. Tiesi Saab-mies tarkat systeemitkin siihen:

-          pumppaa ensin hiukan, hän ohjeisti.

Starttailin tuloksetta, kunnes sain vielä viisaan neuvon:

-          laita kaasua ihan pikkusen.

Auto hyrskähti käyntiin! Onnen tunne rinnassa.

Rahapussissa oli ehkä kaksi euroa. Ääretön kiitollisuuden tunne valtasi mieleni, että voi hyvänen aika mitä Saab-miehiä tässä maailmassa voi ollakaan. Thinsulatepipoja!

Kun oikein pengoin, löysin rahapussista kahdeksan euron lounassetelin, ja sanoin antaessani, että rahaa ei pussissani ole, mutta tämän lounassetelin haluan sinulle antaa.

Sen otti Saab-mies käteensä, katseli titä, ja piti siitä kaksin käsin kiinni. Saab-miehen silmät loistivat.

-          Kiitos. Oli mukava auttaa! Kun joutuu joskus itsekin pulaan, on mukava auttaa toisiakin.

Käsittämätöntä. 

Tyhjästä ilmestyi Thinsulatepipo tähän. Ja matka jatkuu. 

Kiitos.

Ylämäki (jatkokertomus, osa 1)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.

Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.

  

Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.

Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)

Öinen Crescendo

lmestyi intendentti
kertomaan
- orkesteri oli alkanut soida aivan itsekseen.

Autuaan tajuttomuuden tilasta havahtuu kapellimestari
toivomaan,
     
          sammuisi soitto
           tuo tyhjästä tullut.


Fanfaarien voimistuessa
maestro kerää voimansa sammutustöihin

kolme on kello ja kuusi kaktusta kurkussa.

Stereona soi pauhu ja

Vaskien modernit dissonanssit kietovat
soitinten kakofonian rajuun forteen.

Ruiskun raato kädessä kulkee
hitain askelin
uupunut johtaja etsimään apua eilisen helppouteen

   tahtipuikko kadonnut

Anna mittaamattoman aineen
tuoda helpotus piccolon kärsivään sointiin.


Tule aamu
        Tuo valo
 vie kaktus.
anna orkesterin sammua.
         pian

anna hiljaisuuden tainnuttaa tiedottomuuteen taas
jotta aamun sinfonia saa seesteiset soinnut

Kirjekaveri

Hymyilyttää. Oikein hykerryttää. Kun kerta tästä kirjoittamisesta kovasti tykkään, niin pitäähän sitä sitten kirjoitella joka paikkaan.
Minulla on uusi kirjekaveri Alex. 

Laitoin hänelle onnittelut, kun hän aloitti uudessa työtehtävässään. Hän piti puhetta, meidän lapset katsoivat sitä koneelta uteliaana, tarkasti - ja laitoin sen kuvan hänelle, toivottelin onnea ja työn iloa. Toki annoin hänelle myös eväitä  Että hän muistaisi juuri minua ja minun elämäntilannettani, niinhän toki kaikki saavat tehdä, eikös? Kirjoitin siis, että muistattehan meitä suuriakin perheitä, kun teette päätöksiä.

Sain silloin häneltä kiitoksen:
"Kiitos xxxxx viestistä. Lämmitti kovasti. Alex"

Nyt kirjoitin hänelle uudestaan. Sain vastauksen.
Ja niinhän se menee, että kaikki toki puhuvat oman asiansa puolesta... Niin minäkin. Ymmärrän, että joka paikasta pitää leikata, mutta pikkuisen kaikilta, eikö  ?
Tässä viimeinen kirjeenvaihtomme:

"Arvoisa pääministeri. Laitoin jokin aikaa sitten onnittelut ja muistutuksen siitä, että täällä hyvässä Suomessa asuu myös meitä, joilla on isot perheet.
Koen. että lapsien lukumäärä tekee meistä rikkaita.

Olen huolestuneena seurannut lapsilisäkeskustelua. Silloin, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi, lapsilisä, 90 € ei hetkauttanut talouttamme millään muotoa. Tällä hetkellä, kun lapsia on 9, lapsilisät muodostavat perheessämme prosentuaalisesti aika mittavan osuuden kuukausituloistamme. Toivoisin edelleen, että te, arvoisat päättäjät, muistaisitte, että suuriakin perheitä on olemassa...

Monta kertaa päätöksiä tehdään keskivertoajattelutavalla. Suurperheelle lapsilisäleikkaus on mittava summa vuosittain. Yhdessäkään median esittämässä laskelmassa ei ole koskaan näkynyt mitä leikkaukset tekevät euromääräisesti suurissa perheissä, joissa muutenkin kaikkien laskentatapojen mukaan elämän rikkaudesta huolimatta eletään aika niukoilla rahoilla, laskipa ne sitten miten päin tahansa. Viisautta päätöksiin.

T. xxxx xxxxxxxxxx, yhdeksän pirpanan äiti Paikkakunnalta X

Sain häneltä illansuussa ihan henkilökohtaisen vastauksen:

"Kiitos xxxx palautteestasi, arvostan kovasti."

Kiitos kirjeestä, Alex.

Tukkapöllyä 2014?

- Asiakaspalvelussa.

- Pirpanapäällikkö, hyvää päivää.

Vaihdoin juuri perheeni ja yrityksemme puhelinliittymät teille.

Ennen vaihtopäätöstä kysyin vielä yhdestä tärkeästä liittymän ominaisuudesta.

Näet edellisessä operaattorissa oli niin, että liittymän sai sulkea ja avata huoleti vaikka kuinka monta kertaa päivässä, ja sitä pystyi itse ohjailemaan netin kautta.

Varmistin vielä, että onhan teillä myös tällainen nykyajan vanhemmille suunnattu, tärkeä kasvatustoiminto tässä liittymässä. Myyjä vakuutti, että kyllä on.

Hyväuskoisena allekirjoitin seitsemän puhelinliittymän siirtopaperit ja nyt olemmekin kiusallisessa tilanteessa. Netissä lukee, että liittymän avaus maksaa aina 3,90 €. Tästä ei myyjä maininnut mitään ja edellisen operaattorin palvelu oli ilmainen. Olenko tehnyt virheliikun? Joudunko siirtämään nämä seitsemän liittymää takaisin vanhalle operaattorille?

- No katsotaanpas. Saanko lapsen puhelinnumeron?

- Siinä se on. Kun se oli vaan aika toimiva noin kasvatustoimenpiteenä… Jos lapsi ei tottele, voin aina laskea viiteen ja tarvittaessa sitten...

- Joo näyttää tuolla olevan teillä noita liittymiä.

Tehdään nyt tässä tapauksessa niin, että jos tämä on ollut sellainen tukkapöllyä vastaava toimitus, niin minä kirjoitan nyt tänne liittymän tietoihin, että avaavat sitten jatkossakin aina ilman maksua.

- Oikein paljon kiitoksia tästä kasvatuskumppanuudesta. Hei. 

Pikkujuttuja: Pirpanat ja Aika

Pirpana ei tiedä paljonko kello on. Eikä sitä, miten nopeasti tai hitaasti aika kuluu?

Kohta, sen jälkeen kun, vähän ajan päästä, joku kerta, oota vähän, nopeasti, en mää vielä, vartin päästä, tunnin kuluttua. Vuorotellen.

Me aikuiset joskus oletamme lapsilta liikaa. Unohdamme, kuinka ihanaa on olla tässä hetkessä vailla huolia. Pirpanalla on aikaa. Hän elää hetkessä. Aikuinen on jo myöhästynyt ja oppinut.
Pirpana nauttii siitä, että saa sukan niin, ettei se ole rutussa.

 Monta pientä arjen tilannetta helpottuu näillä vanhempien työkaluilla.

Vuoron odottaminen, aikataulun mukaan lähteminen, tylsän asian tekeminen, iloisen asian odottaminen, peliaika, jäähyaika, rauhoittumisaika, bussiin ehtiminen, vaatteiden pukemisen vauhdittuminen, aika minkä saa lotrata suihkussa. Tämä on yhtä aikaa koko elämä.

Viiden minuutin Tiimalasi. (näitä on vaikka mitä minuuttimääriä)
Tämä koviakokenut pelastaja on ostettu vuosia sitten. Sen kanssa on puettu vaatteita, odotettu, istuttu jäähyllä, vauhditettu legojen keruuta, katsottu milloin isi tulee...
Keinuttu vuorotellen uudella keinulla.

Joskus on tehty niin, että lapset saa "äitihoitoa" tiimalasin ajan. Se on sellaista, että otetaan kynsisakset, korvan putsaukset ja rasvaa... ja asiakas saa itse päättää mitä tehdään. Jonossa on riittänyt asiakkaita.

Munakellollakin voi tehdä monen asian helpommaksi. Munakellon huono puoli on meillä ollut se, että ne tahtovat mennä helposti rikki, ja kova ääni ärsyttää joitakin lapsia. Mutta kelle se sopii, niin näitä on vaikka minkälaisia. Jokaiselle löytyy hauska, eivät montaa euroa maksa.

Munakellon kehittyneempi versio on tällainen, jossa näkyy jäljellä oleva aika punaisena sektorina.

Järin suuri satsaus ei ole lapsen oma herätyskellokaan. Muutaman euron. Kylläpä sai äitikin levollisen yöunen, kun jätti kännykän keittiön latauspisteeseen, unohti watsapit ja facet, ja meni omaan sänkyyn. Aamulla kello nätisti piipitti äidin ylös. Lapsista sekin, joka halusi laittautua kauemmin, sai haluamaansa aamuaikaa enemmän kuin aamu-unisemmat vanhemmat.

Aamulla kellot tuodaan lipaston päälle, jotta pienet ei pääse niihin käsiksi.

Viisaritaulut.

Jos lapset ovat keskenään, ja pitää tietää mitä milloinkin tapahtuu, voi näihin helposti kirjoittaa, että tee läksyt, syö välipala, saat mennä koneelle jne...

Meillä nämä auttoi tokaluokkalaista hahmottamaan miten aamu etenee...

Tiettyyn aikaan herättiin, käytiin veskissä, puettiin, syötiin aamupala ja sitten siirryttiin pukemaan ulkovaatteita ja lähdettiin bussille. Neiti oli helpottunut, kun muutama aamu oli menty, ja hoksas, että ai näääinko tää menee...

Time Timer

Tämä on hyvä. Näitä on monta eri kokoista. Tuo on n. 20 cm korkea. 

Meillä tätä käyttää vaan vanhemmat. Joutuu muuten liian koville. Monta vuotta on kestänyt. Kannatti. Tästä kuuluu hento äänimerkki, kun aika loppuu, mutta sen saa kytkettyä pois, jos ääni ärsyttää.

Tätä käytetään monissa kouluissa oppituntien tai kokeiden aikana. Auttaisi myös kokouksissa ja muissa tilanteissa jaarituksia vähentäen, joissa on tietty aika käytettävänä. On helpompi istua paikallaan, kun tietää, että sillä on joku loppu.

Tässäkin yksi kätevä tapa visualisoida... Ei joka paikkaan voi kaikkea kelloarsenaalia raahata. Silti pitäis saada viesti perille. Käsi on aina mukana. Viisi minuuttia aikaa uida, sitten mennään...

Perheen yhteinen seinäkalenteri, jossa kunnolla tilaa kirjoittaa.

Pirpanan oma almanakka. Meillä kokeillaan tänä vuonna tätä. Yritän sinne auttaa heitä laittamaan pakollisia muistettavia, syyslomat, odotetut vierailut jne. Saas nähdä onnistuuko.

Kännyköiden Timer -sovellukset. Monet ilmaisia. 30 sekunnin, 5 minuutin, 30 minuutin ja tunnin... Eri puhelimissa erilaisia.

Niin. Ja perinteinen uunissa oleva kello. Paitsi meillä se ei toimi, kun siinä on sellaiset pienet nupit, ja aina joku kiskoo sen nupin siitä irti, ja sitten se hukkuu...

Ihan perinteinen rannekello meinaa unohtua. Monta vuotta meni itsellänikin ilman sitä. Puhelin ja sen räplääminen tuli pakolliseksi, olihan kellonaikaa tarkastettava tämän tästä. 
Olen palannut kellonkäyttäjäksi. Pirpanakin saattaisi hyötyä siitä.

Näillä pääsee ehkä alkuun. Olisipa mukava kommenttikentässä kuulla miten perheissä on ratkottu aikapulmia... 

Lopuksi vielä pari linkkiä mistä näitä saa?

Tevellasta saa viisarikelloja, Time Timereita, ja tiimalaseja. 

Kärkkäisen verkkokauppa myy munakelloja, joissa sektori.

Perhekalentereita saa vaikkapa Immosen verkkokaupasta. 

Time Timereita ja varmasti mieluisen munakellon tai tiimalasin saa vähän kohtuullisempaan hintaan ebaysta. 

Onnellisia aikoja kaikkiin perheisiin!

Lisäys juttuun syyskuussa.
Ja vielä linkki Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa käsitellään näitä samoja asioita. Taltuta aamukaaos.

Iloa kuvista 2, PIKAPIIRTÄMINEN

Tätä iloa voisin jakaa koko maailmalle. Kuinka helppoja jotkut asiat pienten kanssa ovatkaan, kun ottaa käteen kynän ja paperin. Nuo työkalut löytyvät kaikkialta!
Ei näillä kaikkia asioita voi ratkaista, mutta joissakin tilanteissa pääsee taas askeleen eteen päin.

Voisin tietysti piirtää paremmin. En tahallani parantele niitä spontaanin tilanteen synnyttämiä kuvia siistimmiksi. Haluan madaltaa kynnystä käyttää niitä. Ei tarvita graafikoita tai kasvatusviisaita kertomaan, mitä pitää tehdä. Kiitos, serkkuni, kun siellä kahvion penkillä selitit tätä. Saattaa tästä olla jotain kirjojakin, mutta ei ole vielä tullut vastaan.

Aloitetaanpa helpolla...

Ei varmasti tuon enempää tarvitse selitellä. Valinta on myös lapselle helppo -
Jos käyttäydyn toivotulla tavalla, niin saan jäätelön. Jos laitan naaman mutkalle, en saa jäätelöä.

Valinta on lapsen. Kummanko haluat?
Siihen sitten onnellinen hymy, sormella sievästi osoitetaan jäätelöä, ja laitetaan naama naurun!

Tämäkin on aika kiva valinta.
Lapsi saa ranttalan ruokapöydässä. Joku menee pahasti pieleen. Tulee tarve mekastaa niin, että korviin sattuu toisia. Tilanteesta ei päästä eteen päin ollenkaan.

Sitten äiti ottaa kynän ja paperia, ja alkaa piirtää. Näihin kuviin riittää aika vähän puhetta.

Esim.

Katsoppa. Nyt sulla on kaksi vaihtoehtoa:

tämä eka. Jos rauhoitut, saat olla meidän kanssa syömässä.

Jos haluat vielä äkkäillä, voit tehdä sen omassa huoneessa. Kummanko sinä valitset?


Sitten lapsi valitsee rauhoittumisen... Ja äitinä pääsee heti kehumaan häntä. ARVASIN!!! Sää oot tosi hyvä valkkaamaan. Voi että oot kyllä hyvä siinä. Olipa hyvä valinta. Nyt me jatketaan tätä syöntiä tässä...





Joskus... Itse asiassa viime viikolla... Ei ollut edes kynää eikä paperia siinä hollilla, niin otin kaksi sormea, etusormen ja peukun... ja näytin lapselle nuo kaksi vaihtoehtoa; ruokapöydän ja oman huoneen.

Yllättäen Pirpana valitsi oman huoneen.
Hetken mietin, ja sanoin: Hienoa. Arvasin, että osaat valita hyvin! Sinä tiedät, että tarvitset hetken sitä omaa huonetta. Hyvä. Mene sinne ja tule ihan kohta takaisin.
Kohta saimme hehkeää seuraa pöytään.

Tähän kuvaan en uskonut itsekään. Kolme ja puolivuotias iltavilli myöhäänkalittaja oli saanut äitinsä vakuuttuneeksi, että jollakin opilla on pää saatava tyynyyn aikaisemmin.
Tälle tulostettiin Isohelmainen prinsessa ja piirsin asian paperille ja selostin:

Katsopa. Kun kello tulee kahdeksan, menet sänkyyn ja laitat pään tyynyyn. Jos pää pysyy tyynyssä, saat tarran.
Jos hypit ja pompit siinä, etä saa tarraa. Tarran päälle laitetaan rastit.
Kun sulla on viis tarraa, pääset uimahalliin äitin kanssa.

Prinsessan hameeseen tuli kuuden yön jälkeen viisi tarraa!

Silloin, kun pitää pakata monelle lapselle tavaroita, on näppärä piirtää kuvat. Lukutaitoa ei tarvita, kun pirpana voi pakata reissutavarat itse.

Uimahalliin.
Siinäkin on oma touhunsa lähteä lasten kanssa uimahalliin. Jos sanon, että joo tehään jotain, ja sitten lähdetään, alkaa kysely, että joko mennään, koska mennään, mikse jo mennä... jne jne...

Mutta kun itse piirtämällä sitoudun ohjelmaan, on asia kerrottava vain kerran.

1. Ensin syödään ruoka
2. sitten jokainen ottaa tuosta lattialta 10 tavaraa pois
3. Äiti laittaa pyykkikoneen pyörimään
4. Jokainen pakkaa itsellensä  uikkarit, pyyhkeen, laudeliinan, puhtaat pikkarit ja sukat.

Joka suostuu tähän ohjelmaan, pääsee mukaan. Joka ei ala tähän, ei lähde mukaan. "uimisen päälle laitetaan rastit", kuuluu yhdestä suusta koko pirpanakuorolta... Ja toinen toisensa jälkeen kaikki valitsevat uimahallin.
MITÄÄN ei tarvitse toistaa. Kenellekään ei tarvitse erikseen kertoa mitä pitikään ottaa mukaan ja koska sinne lähdetään.

Kun tuossa maanantaina loikoilin uimarannalla, ja Pirpanoiden mekastusta kuuntelin, aloin oikein miettiä, että mitä tässä hommassa pitäisi nyt meillä tehdä.
Tässä on Pirpanoiden suurimmat haasteet syksyllä 2014.
Jos nämä neljä vaivaa saataisiin kitkettyä pois, niin aika paljon olisi jo taas kitketty...

1. Jokainen saa koskea omiiin tavaroihinsa. Ja yhteisistä niihin, joihin joku muu ei juuri silloin koske.
2. Toiseen ihmiseen ei saa koskea millään opilla milloinkaan, ellei siihen ole lupaa.
Ei ruokapöydässä, autossa, käytävällä, sohvalla, jne... Ja jos vahingossa hipasee, kannattaa sanoa "ups anteeks".
3. Vanhemmat on keksineet kaikille hyvät nimet. Muita nimiä tässä talossa ei kuulla.
4. Pienille ja isoille taataan nukkumarauha. Rauhoitutaan itse lepäämään ja annetaan toisten nukkua silloin, kun he haluavat.

Tässä meidän työmaata seuraavaksi kuukaudeksi. Tästä tehdään tarrataulukko. Ja siitä sitten joku palkkio. Kalastusreissu tai vaellusta tai jotain. Ei materiaa.

Tässä reissuun lähtiessä pakkauslista. Tästä voi pakata nekin, jotka ei osaa vielä lukea.


Miksi innostuin kuvista?

1. Pääsen vähemmällä.
Toimivien kuvien etsiminen ja kuvasarjojen rakentaminen vaatii joskus pähkäilyä, mutta se energia on positiivista energiaa...
Asiat tarvitsee sanoa vain kerran. Ei tarvitse jankuttaa.
2. Kuvasarjoissa käsitteet ensin, sitten, sen jälkeen jne. selkeytyy pienille kuulijoille
3. Kuvittamalla tulee itse ennakoineeksi tapahtumia ja samalla selittää toisille, että mitä tässä nyt seuraavaksi aiotaan. Samalla itse  sitoutuu tietynlaiseen järjestykseen. Rutiinit auttavat.
4. Kuvittaessa puhe hidastuu ja rauhoittuu


Otan mieluusti vinkkejä toimivista kuvasarjoista ja voin julkaista niitä täälläkin. Äitikollegat ovat parhaita asiantuntijoita arjen tilanteiden ratkaisemisissa.

Kun seuraava kinkkinen tilanne tulee, niin äkkiä paperi ja kynä käteen, ja testaamaan...
Meillä kotona on keittiössä tussitaulu, johon piirtelen välillä näitä juttuja. Siitä en luopuisi enää millään.

Pirpanat kylässä

No ei ne siellä keskenään olleet. Me oltiin koko perheellä. Ja oikeesti me ei kyllä oltu kylässä vaan kotiseuroissa. Olisi vaan paljon helpompi sanoa, että ”käytiinpä kylässä tuolla”. Joskus ei nimittäin millään meinaa kehdata sanoa, että käytiin seuroissa. Ai miksi? No siksi, koska näitä juttuja lukee sellaisetkin, joilla ei ole tapana käydä seuroissa. Luulenpa kuitenkin, että nekin kaikki tietää, että me käydään sellaisissa, joten mitäpä sitä sitten kiertelemään. Seuroissa käytiin ja sillä hyvä. Kerron tässä jutussa myös sen, että miksi ihmeessä siellä käydään.

Olin merkannut tuohon meidän perheen seinäkalenteriin, että elokuun toisena päivänä on kotiseurat, siellä tutussa perheessä. Mutta ei sitä kalenteria ollut kukaan muistanut kääntää elokuulle. Sitten vähän yli neljä välähti sen toisen päällikön päässä, että käännänpä kalenterin, ja siellä ne edelleen luki: Kotiseurat. Eipä oltu sellaisissa aikoihin käytykään, ja kutsuin pirpanat keittiön tussitaulun eteen, ja aloin luennoida.

Kun menemme sinne, siellä on sitten muitakin, ja siellä pitää käyttäytyä nätisti. Eikö nyökyttele koko porukka, että ilman muuta. Niin vakuuttavasti, että pienintäkään epäselvää ei ollut siitä, etteikö he kaikki halunneet käyttäytyä oikeinkin kauniisti.

Piirsin tauluun:

Ensiksi tervehdimme talon väen, isännän ja emännän. Sanotaan reippaasti kädestä pitäen.

Sitten mennään istumaan. Kun kutsutaan kahville, voidaan mennä. On lupa ottaa yksi pulla tai piirakka. Ja leipä. On kohteliasta ottaa vain yksi. Sitten riittää kaikille. Saattaa olla paljonkin vieraita.

Siinä sitten istutaan ja jutellaan niiden vieraiden kanssa.

Jossain vaiheessa lauletaan ja alkaa seurapuhe. Sen aikana istutaan rauhassa eikä jutella ollenkaan.

Kun lähdetään pois, käydään kiittämässä talon väkeä. 

Oli hellepäivä, ja varmuuden vuoksi vielä lupasin: Ne, jotka on siellä sitten nätisti, pääsee iltauinnille. Jos menee hölmöilyksi, sitten laitetaan uimisen päälle rastit. Kuka muuten haluaa uimaan?

Kaikki halusivat.

Tytöt tälläsivät. Etsivät pompuloita, nutturoita ja suoristelivat hiuksiaan. Pojat löysi laatikoistaan mukavat vaatteet. Yksi metrinpätkä ei halunnut laittaa mekkoa eikä sortseja. Jotakin kuitenkin löydettiin päälle. Lopulta mekot olikin kivoja.

Ei ihan ehditty alkuun. Kun päästiin perille, oli seurat jo alkaneet. Asteltiin olohuoneen läpi takapihalle. Sinne oli talonväki tehnyt paikan pitää seuroja. Terassilla oli iso uima-allas. Sen vieressä oli pöytä, jonka takana puhuja istui. Uima-altaan äärellä oli paljon tuoleja ja siinä patiolla oli juhlahetki. Altaassa oli kirkas ja puhdas vesi. Olisipa houkuttanut uimaan. Siinä oli hyvä pitää seurat. Tasainen terassi ja vieraille istuimet.

Kauempana kimalteli järvi ja tuuli puhalteli mukavasti koivuja viereisen pellon reunassa. Pihan kirsikkapuu hehkui punaisena ja sen oksat notkuivat. Elokuinen lauantai-ilta. Uskomatonta. Tässä tavallisen talon pihassa oli yhtäkkiä seurat ja me istuttiin siinä uima-altaan reunassa. Kauempana naapuri leikkasi aitaa. Pysähdyimme hetkeksi.

Puhuja oli valinnut tutun tekstin. Puhui siitä Raamatun kertomuksesta, jossa 10 spitaalista miestä juoksi Jeesuksen luo ja huusi: Herra armahda. Olin unohtanut tuon. En muistanut, että olivat huutaneet.

Siinä lapset touhusivat. Konttailivat pitkin patiota. Joku kiersi äidin ja isän sylien väliä. Joku lapsista kuiskasi: joko saan pullaa? – Ei vielä. Kun tultiin myöhässä, niin kuunnellaan ensin tämä puhe ja juodaan sitten. Pian korvaani sipattaa seuraava lapsi samaa asiaa. Ei lupaa vieläkään.

Puhuja puhuu kiitollisuudesta. Tai kiittämättömyydestä. Havahdun. Kumpaakohan minä olen. Kiitollinen vai kiittämätön. Siinä kuunnellessani uppoudun ajatuksiini. Mietin, miten paljon olisi elämässäni kiitollisuuden aiheita… Maltanko useinkaan pysähtyä niistä kiittämään?

Sitten puhuja kertoo, että tekstiä valitessaan oli miettinyt, että ei ollut yhtään täydellinen olo. Oli miettinyt ja valinnut tekstiä pitkään. Selannut Raamattua. Tuntui, että oli Jumalan sanan valossa monta kertaa epäonnistunut. Tuntuuko tuostakin tuolta,ajattelen, ja mietin kulunutta päivää. Eipä ole sen hääppöisemmät fiilikset itsellänikään.

Puhe jatkui ja siellä loppupuolella puhuja kysyi meiltä kuulijoilta, että saako hän jäädä uskomaan omat syntinsä anteeksi?

Seuraväki lupasi: Jeesuksen nimessä ja veressä. Puhe jatkui ja mekin saimme kuulla: Saatte uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Tämä kai se on se, miksi koko seuroihin tulee lähdettyä . Ei kai sitä muuten selviäisi sinne. Kuluisi se aika kotonakin.

Mutta se tuntuu niin tarpeelliselta ja mukavalta, että joku sanoo, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi. Niin se Jeesus käski tehdä. Se sanoi opetuslapsilleen, että ”joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksiannetut.” Sieltä se on lähtenyt kiertämään. Tänne asti. Minunkin korviini. Ihmeellistä.

Lopuksi lauletaan. Se onkin välillä hankalaa. Meinaa aina tulla pala kurkkuun. Kun tuntuu niin turvalliselta ja hyvältä. Virret on niin mahdottoman puhuttelevia.

                      ”Herkäksi tee sydämeni,

                      että toiset huomaisin,

                      ahdistukset veljieni

                      omikseni tuntisin,

                      että huoltaan itkevältä

                      pyyhkisin pois kyynelen,

                      että janon uuvuttaman

                      toisin maahan lähteiden.”

                                            Jaakko Haavio

Tuota säkeistöä laulaessani uppoan taas ajatuksiini. Tunnen kiitollisuutta niistä ystävistä, joiden kanssa olemme saaneet viime päivinä jakaa ajatuksia watsappeina. Uskomaton muuten tuollainen äitien, selviäjien, watsappailu. Että sieltä täältä sattumoisiin jostain joskus jäänyt ryhmä onkin yhtäkkiä tullut sellaiseksi arjen iloksi, että joka päivä tuntuu siltä, että täällä ei kukaan yksin puurrakaan. Sellaisia kannattaa perustaa. Joka puolelle Suomea. Selviäjien ryhmiä. Virtapiirejä.

Laulu loppuu ja aletaan kahville. Sitten tulee pirpana taas supattamaan. – Saako kaksi keksiä?

Niin noista kekseistä en etukäteen sanonutkaan mitään. – Ei. Yksi keksi riittää. Ja pirpana lähtee matkaan. Olinpa antanut epämääräiset ohjeet.

Kohta arvotaan. Joku voittaa karkkipussin. Tylsänä ohjeistan, että pussi avataan vasta autossa.

Mitään ihmeellistä ei tapahdu. Kaikki menee hienosti. Kun puhe päättyi, saman tien kaikki pojat hävisivät. Olivat löytäneet pallon. Altaan takana oli nurmikenttä. Siellä oli pojilla jalkapallo menossa. Tuommoisia ne ovat. Täysillä pelasivat.

Leppoisa oli lämpimässä kesäillassa jutella tuttujen kanssa.

Pirpanoita poltteli uimaranta. Hyvin oli mennyt koko ilta. Ei mitään hämminkiä. Sovittiin, että voidaan lähteä.  – Käykääpä hyvästelemässä ja kiittämässä talon väkeä.

Pirpanat tekivät kuten pyydettiin.

Ja sitten se tapahtui. Se karkkipussi, jonka joku voitti. Joka piti aukaista autossa. Siitä oli tullut kinaa. Toinen oli pitänyt siitä kynsin hampain kiinni. Toinen luvannut auttaa aukaisemisessa ja toinen edelleen pitänyt kiinni… ja pian oli pussi revennyt keskeltä kahtia – ja uima-altaan kirkkaassa vedessä pohjasta erottui puolet sirkusaakkospussin sisällöstä. Pitihän se arvata. Ei tämä nyt näin vaan mene, että mennään kyläään ja tullaan sieltä pois. Yksissä tuumin todetiin, että tärkeintä nyt on hakea kamera. Muuten tämä unohtuu. Että me oltiin kylässä ja kylvettiin karkkia uima-altaaseen.

Hohhoijakkaa. Hetken mietin millekä alkaisin. Kun näin, että talon emäntä nauroi, uskalsin itsekin! Tässä on jutun siemen. Karkkipussi uima-altaassa. Siellä ne lojuivat pitkin ja poikin tuon pirpanan arpavoiton karkit. Niitä siinä sitten porukalla ihmeteltiin. Semmoinen se on. Meidän sortin sakki.





p.s. Tovi lähdettyämme talon emäntä laittoi hymyillen tämän ottamansa kuvan mulle viestinä ja kertoi, että olivat saaneet karkit haavilla nätisti sieltä pois. (huokaus)
p.p.s. Ja toki lähdettiin porukalla uimaan, sillä pussihan se vain oli heikkoa tekoa ;)