Torstai, osa II

Siinä oli paketit sitten ihmeteltävänä ja arvata saattaa, että päällimmäisenä haaveena oli päästä koneita testaamaan.

Mutta ei puhettakaan. Kello 17 pelmahtaa synttäreitä viettämään toistakymmentä 10-vuotiasta, ja jotakin tolkkua pitäisi saada keittiön pinnoille, kakku pitäisi leipoa ja olohuoneen lattialta kolata kaikenlaista.

Jätin paketit ja aloin touhuta. Kuopus halusi vain ja ainoastaan olla äidin lähellä.  Mieluimmin maaten. Että saa rauhassa syödä. Nukahtaa,  ja jatkaa taas.

Puhelin soi, ja joku kysyi saako kaveri tulla.
- Saa tulla,  jos laitetaan yhdessä synttäreitä.  Siivotaan ja laitetaan tarjottavat.

Patistelin muksuja. Sain vauvan tyytyväiseksi ja yritin livahtaa synttärisankarin kanssa kauppaan. Istuin autoon ja käynnistin
...
Akku tyhjä. Kello oli kolme ja toinen auto oli huollossa. Firman auto oli työntekijällä lainassa, kun sen auto oli rikki.

Tehtiin kauppalista ja ajateltiin soittaa sille toiselle päällikölle,  että tuo tullessaan. Minkäs tälle.

Kaukaa alkoi kuulua itkua. Voimakasta.  Erilaista.


Sieltä naapurin setä ja toiseksi vanhin poika tulevat yhdessä ja poika pitelee kättään.  Naamassa punaista. Suu väärin päin.

Pyörä oli mennyt ojaan.

Käsi kipeänä, paita suttuisena, polvessa naarmuja,  huulessa hampaan kolo. Hampaat  heiluen.

Tutkittiin. Ikävältä näytti käsi. Ei voinut heiluttaa eikä puristaa. Luu törrötti ranteen kohdalla rumasti.  Murtuneelta näytti.

Naapuri tarjosi autoaan.
Kiitos.  Mieluusti otin vastaan.

Joku toi puhtaan paidan. Joku kosteuspyyhkeet,  ihmepussin, jolla tilanteessa kuin tilanteessa saa paljon iloa. Naama putsattiin.

Pakastimesta haettiin keittojuurespussi. Pari pyyhettä. Paistinlasta  käden tueksi ja äititerveydenhoitaja teki hienon paketin.

Ensimmäinen vastaantullut huivi sai toimia kolmioliinana.

Taisi olla virhe. Se oli väärän värinen.

Potilas oli saada hepulin. Itku yltyi ja yltyi. Tyttöjen värinen liina. Yäk.
Kaikella 8-vuotiaan ällötyksenilmaisuvoimalla tuli selväksi, että liina oli ruma.

Niin noustiin ruman liinan, paistinlastan, keittojuurespussin, parin pyyhkeen ja rumaa liinaa peittävän hupparin ympäröimän pojan kanssa autoon ja Ajeltiin terveyskeskukseen.

Poika sai lähetteen Acutaan ja fiksumman kääreen.

Lääkäri laski antamieni särkylääkkeen määriä. Siinä mutisin,  että taisin antaa vähän reilusti. Eikös Panadolia saa antaa 15mg per painotalo?

- Kyllä. Ootko sää alan ihmisiä? kysyi lääkäri ihmetellen.

No en en. Mulla vaan on näitä lapsia kymmenen. Että jokunen päivystyskäynti on jo takana.

- Eli olet.

Niin.  Ehkä olen alalla?

Päällikön päiväkirjasta. Torstai. Osa I

Ihan tavallisesti sekin torstai alkoi. Lapset vuorollaan sulkivat kodin oven. Jäätiin kuopuksemme kanssa kaksin.  Oli nukuttu huonosti. Tai vaikka niin, että "useita kertoja". 

Sitten tuli viesti ja puhelu. Sellaiset, jotka tekevät tavallisesta päivästä joulun, juhannuksen ja kaikki juhlat samalle päivälle... 

 Postin kuriiri soitti,  että tuo paketin. Unelmien täyttymyksen. Sellaista ei naisen elämässä voi tapahtua kuin korkeintaan kerran,  että samana päivänä saa saumurin ja ompelukoneen.  

Olisin voinut kiljua.  Jaa olenko kotona? Täällähän minä päätoimisesti päivystän ja odotan pakettia. Sitä, josta olen unelmoinut pitkään. 

Olisi tehnyt mieli siivota koti. Käydä suihkussa. Laittaa hiukset, kattaa kahvipöytä postipojalle. Levittää punainen matto... Tätä tietä tänne päin.  Tervetuloa. 

Vihdoin ovikello soi. Onko oikea talo? Jo vain.  Tänne saa tuoda.

Siinä estelin jalkojani hyppimästä.  Suutani kiljumasta.  

Kun vihdoin rouva postipoika kantoi paketin eteiseen, en enää malttanut mieltäni. 

- Voi ihanaa. Kiitos. Siinä on mulle ompelukone ja saumuri!!! 

Mutta mitä sanoo postipoika?

- Jaa teillä on Kukko? 

No juu on on. Ja sitten puhuttiin kukosta... Kukko tarvitsee kaveriksern kanoja.  

No kyllä tietenkin. Mutta ei tässä nyt kanoja jouda googlaamaan, jos on pakettien aukomiset ja kaikki...

Sitten se lähti.

Kello oli silloin vasta tavallisena torstaina 12. 

Äitienpäivätunnelmissa

Äitienpäivänä ajatukset vaeltavat... Mietin lasteni syntymähetkiä, omaa ja puolisoni äitiä, pohdin omaa äitiyttäni.  Muistelin mummoloitani, ja ihan sen tuoksun muistan tarkasti. Mietin erilaisten ystävieni päivää.

Äitienpäivänä on helppo olla omasta tehtävästään kiitollinen. Ilman rakkaita lapsiani en olisi äiti.

En tietäisi miltä tuntuu positiivinen raskaustesti, vauvan odotus,  sen ensimmäiset, hennot liikkeet  vatsassa. Ultrasta tulostettu kuva. Synnyttämisen jännittäminen.  Synnyttämisen hetket. Vastasyntyneen ensiparkaisu, sen märkä iho rintani päällä. Imettäminen. Lapsen täydellinen luottamus hoitooni.

En tietäisi miten tärkeää on lohduttaa. Halata.  Kutittaa, pussata,  paijata,  kuiskata,  antaa ruokaa, silittää, laittaa laastari ja kirjoittaa kokeeseen nimi.

En tietäisi millaista on valvoa niin paljon,  että silmät seisovat päässä, ja kiukku pursuaa päivällä, kun palveluksia pyydetään.

En mitään niin hienoa voi tietää. Muutoin, kuin saamani tehtävän kautta.
Kun minusta silloin joskus tuli äiti.

Tänään ajatukseni kulkivat myös niihin vuosiin, kun oman lapsen kaipuu tuntui kipuna, joka oli läsnä jokaisessa hetkessä.

Mitä Luoja suunnittelee? Eikö minusta ole äidiksi? Enkö pysty? Enkö pärjää? Kaipaanko omaa lasta koko elämäni ajan?

Onko lenko niin huono, että minulle ei anneta vastuuta lapsesta?

Äitienpäivä on monelle myös kipujen päivä.

Olen ajatellut sinua ystäväni, joka rukoilet puolisoa.  Ei ilman puolisoa voi tulla äidiksi.

Olen muistanut sinua,  joka et tiedä, kuka äitisi on. Olen miettinyt teitä, jotka olette jo joutuneet äidistä luopumaan. Ja teitä, jotka lapsia olette pyytäneet, ja vielä on Luoja jättänyt vastausta vaille.

Olen muistanut sinua, joka haluaisit unohtaa äitisi, ja kodin ikävät muistot. Sinua, jolta äiti kielsi harrastamisen,  ja sinua, jota äiti ei auttanut opiskelemaan. Ja sinua, jonka äiti on paras ystäväsi, ja sinua,  jonka äiti jätti sinut toisen äidin hoivaan.

Olen muistanut myös sinua, joka et enää mitenkään jaksaisi olla äiti. Ja sinua, joka olet äiti omille, ja äidin sijainen monelle muulle.
Muistin teitä, jotka saitte yhden. Ja teitä, jotka saitte useamman.

Lämpimiä ajatuksia myös äideille, joilla on erityinen tehtävä erityislapsen tai -lasten kanssa.  Jokainen päivä on rikas, ja välillä raskas.

Tässä meitä on juhlan viettäjiä.

Kyynelsilmin iloitsevia. Suruansa itkeviä.  Sitä sisälleen kätkeviä, ja sitä toisille jakavia.


Tänään, äitienpäivän jälkeen maanantaina, toivotan siunattua,  tavallista päivää sinulle.

Voimia ja iloa, tähän ainutlaatuiseen hetkeen!