Piispan puhuttelussa

Oli siellä muitakin. En ollut yksin. Me istuttiin ja kuunneltiin. Tai siis monet istui ja kuunteli silloin, kun annoin aamupalaa lapsille siinä etuteltassa, ja kuuntelin toisella korvalla, kun Suviseurojen avajaiset kuuluivat, siitä pallomankasta. Suviseuroissa voi kuunnella alueelle rakennetuista kaiuttimista, jos sattuu hyvin kuulumaan, tai sitten voi säätää pallomankasta kanavan sille taajuudelle, josta koko kesän tulee kaikkien kesäseurojen ohjelmat.

Alkuun lauloivat tuttuun tapaan suvivirren. Toivottivat kaikki tervetulleeksi. Tänä vuonna puhuivat siitä ilosta, minkä uskominen tuo.

Tuli piispan vuoro. Joka vuosi piispa on saanut kutsun avajaisiin. Vähän jännitti. Antaakohan uskoa niin kuin ennen? Piispa puhui paimenista, ja siitä ilosta, minkä enkelien viesti toi heille. Yhtäkkiä kesken aamutohinan, kuulen kysymyksen: ”Ystäväni, millä tulilla sinä lämmittelet?”

Tämän härdellin keskellä havahdun. Tässä minä lämmittelen. Pallomankan ääressä. Tässä on minun nuotioni. Ostin sen kolmellakympillä. Poski alkaa kastua. Tänne me taas tultiin, pakattiin kaikki tarvittavat. Selvittiin automatkasta. Saatiin leiri levitettyä.

Kun täältä kohta mennään kotiin, ei sammu nuotio vieläkään. Voin aukaista läppärin, ja viritella tulet taas. Kuunnella niitä, mistä kuuli vain pätkän.

Ei tultu turhaan. En olisi jaksanut ollenkaan. Jos äiti olisi saanut päättää, tänä vuonna oltaisi jääty kotiin. Niin hirveä työ, pakkaaminen, pyykkäys ja muistaminen. Ei maltettu jäädä pois. Kun kesän alussa lapsilta kysyttiin toiveita, että mitä kesällä haluatte tehdä, oli vastaus yhteinen – ainakin Suviseuroihin.

Avajaiset päättyivät. Aamupala saatiin syötyä. Siinä samalla etutelttaa raotti kysymys: ”Äiti. Silloin, kun se pieni poika vei ne eväät, ne viisi leipää ja kalat. Ni oliko silloinkin niinku Suviseurat?”

Lämmitteleekö nuokin?

Mietin alkavaa päivää… Virittelisinkö tulet?

Vaaralliset verkkosivut

Joka ikinen syksy se järkäle kolahtaa luukusta. Aina mielenkiintoisempana ja houkuttelevampana. Houkuttelevine kuvauksineen ja aikatauluineen. 

Olin hätäinen. En malttanut odottaa sitä, aloitin jo aiemmin. Neljän päivän kirjoittajakurssi oli kaatanut vain suolaa haavoihin. Oli nälkä. Hirveä tiedon nälkä.

Kliks, ja avoimen yliopiston sivut olivat auki. Siinä istuin, kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Sivu sivun jälkeen mitä mielenkiintoisempaa opittavaa.

Tietysti kasvatustieteen perusopinnot. Sitä tekee kaikki muutkin. Ovat näköjään liittäneet niihin myös aikuiskasvatustieteen. 25 pistettä. 

Siinä sivussa tietysti voisin hoidella ehkä myös varhaiskasvatuksen. Ohessa. Ehkä oppisi myös kasvattamaan näitä lapsia. 25 pistettä tuosta noin... Mutta sepä ei passaakaan. Oppaissa lukee, että ensin pitää tietää kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen perusteet, ennen kuin saa opiskella pienten lasten kasvattamista.

Voiko tällaista ollakaan? Vokologian perusopinnot. Siinä olisi vastaus lukuisiin avoimiin kysymyksiin. Ääni vapautuu. Faktoja puheen ja äänen akustiikkasta. Opin analysoimaan omaa ääntäni ja kehittämään sitä. Luentateatterissa saisi varmasti elävyyttä ja vinkkejä niihin kaikkiin hetkiin ( ;) ), kun luen lapsille satuja. Osaisin eläytyä paremmin. Puhetekniikan kurssit ihanvarmasti toisivat väriä näihin saarnoihin, joita päivittäin pidän. Osaisin aloittaa vetävästi ja päättää napakasti. Miten vähän puhumisesta tiedänkään!

Kun kävisin vielä nuo journalismin perusteet, tietäisin, miten voisin argumentoida paremmin. Oppisin mediakriittisyyttä ja tietäisin, mitkä ovat vuorovaikutuksen perusteet. Siis edes perusteet. Sitten voisin vuorovaikuttaa. 

Kun kävisin ohjaamisen perusteiden kurssit, saisin tietoa ryhmän toiminnasta, osallistuvan ohjauksen säännöistä ja ryhmien vuorovaikutuksesta. Huippua. Kyllä olisi elämä helppoa, kun tuonkin tietäisi. Miten ryhmää ohjataan. Viisi pistettä.

Kuinka mielenkiintoisella tavalla onkaan esitelty erityispedagokiikan perusopinnot, 25 pistettä, näyttäisi pakollisilta myös. Tietäisi oppimisen esteistä. Pitäisiköhän aloittaa siitä? Oppisin ajattelemaan asioita joustavasti, oppijakeskeisesti, perhelähtöisesti ja moniammatillisesti.

Sitten löydän aarteen. Viestintätieteiden, puhetekniikan ja journalistiikan perusopinnot. Sivut lupaavat, että kurssin käytyäni osaan ”hahmottaa viestinnän ja median erilaisia ilmiöitä yhteiskunnassa, ymmärtää teknologiavälitteisen viestinnän merkityksen sekä sosiaalisen median aseman mediajärjestelmän osana ja muutostekijänä, kehittää viestinnällä vaikuttamisen sekä organisaatio- ja ryhmäviestinnän taitoja, tuntea viestinnän eettiset ja juridiset normit sekä tarkastella kriittisesti julkisuutta ja mediaa.” Juuri tätä tarvitsen. Nopeasti. Harmi, kun alkavat vasta syyskuussa. 

Löydän suomen kielen ja kulttuurin opintokokonaisuuden. 40 pistettä, ja kirjallisuuden perusopinnot myös, 25 pistettä. Välttämättömiä, suorastaan pakollisia.

Pikakurssi kirjoittamiseen, 3 pistettä, alkaa ympäri vuoden. Verkkotehtäviä. Kielen huoltoa ja kieliopin perusteita, 3 pistettä. Mielenkiintoista. Tuonne heti. Nyt on ympäri vuoden.

Helminauha on päättymätön. Yhtäkkiä jostain Välähtää silmieni eteen musiikkiterapian opinnot. Mitä mielenkiintoisempia kuvauksia. Opin ymmärtämään sitä ja tuota. Käyttämään monipuolisemmin ja laajemmin musiikkia tunteiden tulkkina. Saisin vahvan teoreettisen, tutkimuksellisen ja kliinisen perustietopohjan musiikkiterapiasta. Opinnot perehdyttäisivät minut ”musiikkiterapian sovelluksiin ja käytäntöihin erilaisissa diagnostisissa kohderyhmissä.” Awot.

Erityisen mielenkiintoisilta vaikuttaisi kaikkien näiden perusopintojen jälkeiset kurssit. Aineopinnot, n. 35 pistettä joka alueelta.

Noin kaksisataa pistettä saan kasaan tuossa tuokiossa. Halpojakin ovat, kympin piste. Ihan varalta varmistun vielä siitä, että pystynhän tuon kaiken näin harrastuksena tekemään. Wikipedia tietää kaiken, tarkistan.

Yksi opintopiste on 27 työtuntia. 200 pistettä siis 5400 tuntia.

Jos harrastaisin paljon, harrastaisin noin 5 tuntia viikossa, joten valitsemani opintopisteet olisivat kasassa jo n. 20 vuoden kuluttua.

200 pistettä viisaampana lähden nukkumaan.

Mitä sinä löysit?

Päälliköt ja toivoton palapeli

Kyllä oli vaikeata. Paikalla oli 16 päällikköä, arjen sankaria.Vetäjä piilotti palapelin palat ympäri huonetta. Levitti, minne sattuu. Helppoihin ja vaikeisiin paikkoihin. Korkealle ja matalalle. Jotkut reilusti näkyviin ja osan paloista vähän piiloonkin.

Sitten se 40-palainen palapeli piti koota ryhmätehtävänä niin, että jolla on huivi silmillä, oli mykkä. Ja se, joka näki, ohjasi sitä sokeaa. Me pirpanapäälliköt oltiin pari.

Se toinen sai ensin huivin silmilleen ja aloin ohjata. Talutin häntä. Tuosta noin, tuosta tuonne. Juuri niin. Ei sinne, poika. Ei sinne. Varo hyvä ihminen. Tuonne päin.

(Voi että. Ei todellakaan noin!) Ota nyt tuosta ja laita käsi vähän tuonne päin. Nyt varovasti tuosta, laitoin käteni hänen hartioilleen. Ota vielä pari askelta. Nosta nyt oikea käsi ylös. Siinä hyllyssä se on. Hyvä.

Sokea, avuton, hidas, kömpelö, luottavainen, mutta niin tehoton ja saamaton oli ohjaukseni vastaanottaja. Kerättiin paloja, ja alettiin koota peliä huoneen lattialle.

Meistä puolet näki varsin kirkkaasti miten piti toimia.

Mutta se sokea ohjattavani siinä. Törötti vain, eikä tajunnut mistään mitään. Kun sitä ohjeisti, se ymmärsi väärin. Kun sanoin ”vähän oikealle”, teki liian vähän tai liian paljon. Kun kerroin, että palaa pitäisi vähän pyöräyttää, niin siinä samalla se sotki niitä, mitkä oli jo paikallaan. Kädet levällään, liian kaukana. Jalat tiellä. Ihan pihalla koko touhusta!

Puolessa välissä osat vaihtuvat. Huivi peitti silmäni ja sääntöihin kuului, että puhua ei saanut. Aloin saada ohjeita.

Tehtävä tuntui helpolta. Lasten isopalainen peli. Kulmapalat sopivasti paikallaan. Siinä hetkessä olin varsin motivoitunut. Halusin olla näppärä palapelinkokoaja. Halusin olla tehokas, saada paljon aikaan. Tehdä hyvin.

Mitä sitten seurasikaan?

Aloin saada ohjeita, joissa ei ollut tolkkua! Kun siirsin kättä, se oli väärä käsi. Kun nostin vähän, nostin liikaa. Tuo armas päällikköni turhautui minuun. Nauroikin mulle. Että en kelvannut hänelle. Alkoi tuntua, että olen aika tumpelo. Kömpelö. En muka usko ohjeita, vaikka mun mielestä vika oli ohjeissa. Minähän kyllä tein mitä vaan, kun oli hyvät ohjeet. Halusinhan niin kovasti tehdä sitä palapeliä, joka vielä äsken näytti kovin helpolta.

Ja että mulle naurettiin. Eikä siinä vielä kaikki. Tuli hetki, jolloin päällikkö ei enää viitsinyt antaa ohjeita ollenkaan, kun ei osannut. Ei tiennyt, mitä olisi sanonut, että olisi saanut minut toimimaan haluamallaan tavalla. Hermostui, turhautui ja lopetti! Ei uskonut minuun. Antoi toisten pelata ja odotti, että siitä se sitten valmistuu.

Siinä istuin ja muut pelasivat. Loksauttelivat paloja paikalleen – ja minun ohjaajani istuu sanaakaan sanomatta kyllästyneenä tolloon ohjattavaansa. Petyin. Turhauduin. Kyllästyin. Alkoi suututtaa koko päällikkö. Että kerta kaikkiaan et anna mulle tehtäviä. Et luota minuun. Annat asioiden vain olla… Toiset pelaavat, nauravat, saavat onnistumisen kokemuksia, ja minä istun, kun en osaa mitään. Heilutan käsiäni, pyydän uutta ohjetta. Auta!

Palapeli tuli valmiiksi, ja siinä hetken jo kuvittelin, että kokemukseni oli parilleni jotenkin outo. Että olin ihan varmasti saanut niin huonot ohjeet, että sellaisia ei voi edes olla koko maailmassa… ja että ja että nyt oli tässä kyllä kovasti keskustelemista…

Niin eikö jysäytä päällikkö sanomalla, että samat fiilikset.

Jälkikäteen, sen tunnemyrskyn jälkeen, tuo rakas päällikköni kertoi, että uusien tehtävien saamatta jääminen ei johtunut minusta. Oli toiminut siksi niin, että oli pitänyt ensin odottaa, että seitsemän muuta ohjattavaa saavat kädessään olevat palat loksautettua, ja sen jälkeen se pala, joka on vieressäni, menee sopivasti paikalleen. Ei kertonut silloin.

Kirjakaupat pursuavat kasvatuskirjoja. Lehdet kirjoittavat vanhemmuuden vaikeuksista. On tarjolla kursseja viestinnästä.

Ei kukaan ollut kertonut, miltä lapsesta tuntuu silloin, kun äiti antaa huonot ohjeet, hermostuu, nauraa ja turhautuu. Sinä iltapäivänä oli helppo tietää mitä on olla lapsi.

Olen äitinä huonomuistinen. Siksi kirjoitin

Rakas äiti.

Teen, juuri kuin tahdot.

Kerro selvästi mitä toivot.

Kannusta. Anna mahdollisuus tehdä uudestaan.

Jos teen edes vähän oikein, sano, että suunta on hyvä.

Ethän koskaan naura minulle, kun yritän parhaani. En tee virheitä tahallaan.

Kun turhaudut, pidä se omana tietonasi, etsi uusi tapa antaa ohje. Ethän ainakaan hermostu

Kerro minulle, jos tarvitset aikaa miettiä.

Turvallisinta on silloin, kun olet rauhallinen ja selkeä.

Luotathan minuun. Minä luotan sinuun. Ilman sinua en selviä.

Sirkuksessa töissä

Tietääköhän kukaan millaista on olla sirkuksessa töissä? Sen päällikkönä, johtajana.
Minä tiedän. Ja tiedän, että Se on parasta mitä on olemassa.

Kun aamulla silmänsä aukaisee, tietää heti, että tänään tapahtuu - ja paljon.
Sen aistii siitä kaikesta, rakennuksesta, miljööstä, ilmapiiristä, niistä kaikista ihmisistä, joita liikkuu.
Ne kaikki tietävät, että sirkuksessa ollaan.

Siitä ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa, milloin näytös alkaa, milloin loppuu, onko yleisöä, ja jos on, millaista.

Kukaan ei myöskään tiedä ketä seuraavaan esitykseen osallistuu, mitä siinä tapahtuu, ja mikä jutun juoni on.

Tässä minun sirkuksessa ei aina tiedä, kuka seuraavaksi kuuluttaa, kuka tirehtöörin roolin siitä seuraavaksi varastaa, kuka trapetsilla keikkuu pisimpään, kuka jonglöörinä kaikki hurmaa, missä norsut, puput - missä hattu on, kellä pallo on, minne kortit putosivat, mihin kaatui vesi apinamme ämpärin?

Missä areena on seuraava, ja mitä vielä lie?

Sen tiedän, että tiimi on tänään tämä..

Tiedän myös, että tämä sirkus on maailman paras paikka.

Että Se on onnellista elää päivästä toiseen sirkuksessa sirkuspäällikkönä.
Tuon toisen päällikön kanssa.

Päällikkö unelmoi Alppimatkasta

Lumen, auringon, vapauden kaipuu soi

iltahämärässä sieluni unelmoi.

Mua rinteet jo lapsena koukutti niin

kun kaverit pänttäsi kokeisiin.

Ehkä joskus saan minun armaani mukaan

ja matkamme johtaa alppitupaan.

Joku pikkuinen mökki meit odottaa, 

kun matkamme käy lumirinteiden taa.

Kun aurinko nousee ja kirkastaa päivän, 

mä unohdan työn ja huolen häivän.

Repun täytän mä kaakaolla,

voima valtava on auringolla.

Hiihtohissille riemuin kiiruhdan,

mieli virkistyy jo hehkusta maiseman.

Laella huippujen jalkaani laitan suksen, 

unohdan kiireen ja arkisen aherruksen.

Vauhti kutsuu ja päätä huimaa,

lasit suojaa, kun viima on tuimaa.

Mutkat suoriksi päästelen vaan,

olen saapunut unelmaan!

Koko päivän mä valosta voimaa saan

ja rakkaani kanssa nää hetket jaan.

Olo tuntuu niin vapaalta huolista,

niin imemme voimaa vuorista.

Kun pimenee maa, ja hämärtyy,

taas pikkuinen mökkimme lähestyy.

Tulen takkaan jo virittelemme,

ja toisia hiukan lämmittelemme.

Siinä vuoteessa köllöttelemme, 

ihan rentona löllöttelemme.

Painan pääni mun karhun massuun,

ja käteni työnnän sen tassuun.

Siihen lämpöön mä nukahdan ihanaan

ja aamulla laitan tukkani kiharaan.

Aamupalasta virtaa päivääni saan,

syön brittien lailla munakkaan.

Tätä auvoa jatkuu koko loman, 

saamme hengähdystauon kovin soman.

Lentokentälle, kun sitten me saavumme, 

me muistamme hanget ja laavumme.

Kotipihassa lasteni äänet kuulen,

heidän kiltiksi kasvaneen luulen.

He ehkä leikkivät sopuisasti,

päivät viettävät äitiään auttavasti?

Ja arki, kun totensa taasen näyttää,

voin lomani voimaksi käyttää.

Kun reissusta mennyt on riittävän kauan,

löydän varastosta sukset ja sauvan… 

Juttu siitä päivästä, kun päällikön pikkurillin kynsi alkoi kiiltää

Sinä heinäkuisena tiistaipäivänä, kun kirjoittava päällikkö oli saanut kolmen vuorokauden virkavapaan...

Siis vapaan kaikesta huolenpidollisesta vastuusta, kun talon toinen päällikkö, se hirvireissuja tienaava, oli luvannut huolehtia jokaisesta avunpyynnöstä, vaipanvaihdosta, neuvottelusta ja ruokahuollosta kokonaisen kolmen vuorokauden ajan, viedä pirpanat lämpimien uimavesien äärelle, ja päällikkö sai olla ihan yksin kotona...

Sinä tiistaina päällikkö harhaili Ideaparkin käytävillä jokseenkin tyhjänpäiväisen näköisenä.

Kaikkihan sen tietävänt, että tyhjänpäiväisenä harhailevan näköinen ihminen on kaikelle mainonnalle ja ympäripuhumiselle paljon otollisempi saalis, kuin kiireisen ja tärkeän näköinen... Joten siinä keskusaukion nurkilla, missä kuolleen meren aarteilla puhutaan jatkuvasti naisia pyörryksiin... Sille kulmalle tämäkin kertomus asettuu.

Siinä hooämmän kulmilla kävelee siis työtön päällikkö kassi kädessään, niin eiköhän tule nuori ulkomaalainen mies ja tarjoa pientä kultaista rasvapakettia ihan ilmaiseksi.
Kultainen paketti näytti niin viattomalta, että sen lupasi päällikkö lahjaksi ottaa, mutta eipä ollakaan... kun pikkurillin antaa, niin koko käden vie, ja tuossa tuokiossa päällikkö huomaaa seisovansa suolaa käsissään sen suihkupullon ja marmorivadin päällä käsiään yhteen hieromassa ja poika siinä kovasti selostaa, kuinka äärimmäisen tarpeellisia ja välttämättömiä nämä kuolleen meren mineraalit ovat juuri sinun käsillesi.

Ei löytänyt päällikkö käsilleen piilopaikkaa, kun kynsinauhat oli mansikoista mustanpunaiset, mutta siihen sitä sitten joutui hänelle ihmeteltäväksi antamaan hoitamattomat kädet, joilla oli juuri syöty litra mansikkaa.

- Puhutko englantia, hän kyselee matkalla suolakulholle, ja päällikkö lupaa little bit puhua... Piku pikkuu, toisteli poika ja asteli tyytyväisenä kalastamastaan saaliista kohti suolapurkkiaan samalla sitä kultaista rasvapakettia ilmaan ylös alas heitellen.

Siinä sitä sitten piti suolaisia käsiä pyöritellä edestakaisin, ja jo meinasi vauhtia hidastua siinä liikaa, niin huitoo ja heiluu se poika siinä, että vikkelyyttä siihen mineraalien imeyttämiseen. Suihkupullosta tupsautti vettä lisää ja kädet sai kyytiä. Ja solokoti solokoti tulee juttua niin, että pyörällä on päällikön pää.

Tiedä, vaikka olisi jonkun verran ollut poissaolevan oloinen siinä, kun toimittaa poika niistä mineraaleistaan... että tarkisti välillä, että ymmärrätkös minua?
Kovasti lupaa hän ymmärtää, ja pian oli mineraalit imeytetty ja oli rasvauksen aika.
-Pidätkö tämän rasvan tuoksusta?
Pidinhän minä. Tuoksui juuri sopivan miedolta ollakseen jotain muuta kuin allergialiiton suosittelemaa.

Siinä sitten kädet oli suolattu ja rasvattu, ja kovasti jo toivoo päällikkö pääsevänsä siitä tilanteesta, niin eiköhän nappaa pikkusormen käteensä ja ison kynsiviilan toiseen - ja tuossa tuokiossa pikkurillin kynttä siinä viilattiin.
Laka laka? hän kyseli ja ei laka ollut, mikä myyntipuheeseen hyvin passasi. Laka halkeaa ja kuluu pois.

Ensin sinisellä puolella, sitten harmaalla, ja lopuksi valkoisella ja tsadaa... kynsi kiilsi niin, että oikein häikäisi! Siinä poika heiluu ja touhuaa ihan tosissaan, ja päällikkö katselee kiiltävää kynttään ja alkaa miettiä jo, että miten tästä nyt selvitään, että ei tarvitse ostaa 150 euron tuotepakettia.

Niin ottaa poika hinnastot, selittää, kyselee josko tykkää asiakas enemmän suolasta ja rasvasta vai kynsipaketista, ja päällikköhän toki tykkää kaikesta! Tuoksukin passaa.
Niin olisi ollut pojalla tarjous siinä erikoisetuna juuri tälle asiakkaalle kuolleet suolat ja kynsien kiillottimet yhteensä 70 euroa!
Kovasti pyörii asiakkaan pää, ja koittaa toimittaa, että liikaa minulle... niin eiköhän poika taas heilu ja hosu ja siinä jo minä hetken pyörittelin silmiäni, että missä minä oikein olen, kun tämä touhuhan on aivan kuin muinaisessa Egyptissä, josta vielä joskus jutut kerron...

Siinä ihan keskellä Ideaparkkia minä olin, mutta meno oli kuin Hurghadassa konsanaan. Poika selittää ja päällikkö miettii miten lähtisi kunnialla kotiin.

- Kuule... (Siis englantia puhuu)
Hinta ei ehkä ole kallis. Mutta se on liian kallis MINULLE. Näet minulla on yhdeksän lasta, ja minun pitää miettiä mitä minä minun rahoillani teen!
Näin koittaa päästä pälkähästä.
Virheliikku taisi olla, sillä eiköhän poika ala ilakoimaan siitä, että ihanko totta! En ole Suomessa nähnyt yhtään naista, jolla on yhdeksän lasta! Ottaa kätensä ja alkaa onnitella päällikköä. Kertoo, että heillä päin se on tavallista. Mutta että Suomessa!
- Sinä onnellinen nainen! Saat lapsista varmasti paljon iloa?

- Niin kyllä saan! (Siinä vaiheessa ei kyllä kerro, että on juuri saanut heistä ihan virallisen kolmen vuorokauden kesäloman.)

Siinä touhuaa poika taas ja huikkaa työkaverilleen, rennon lautailijan näköiselle, kiharapäiselle maanmiehelleen, että tule tänne katsomaan, tällä naisella on yhdeksän lasta, onnittele häntä! Ja niin onnittelee toinenkin mineraalikauppias päällikköä päällikön suuresta maallisesta rikkaudestaan.

Siinä sitä sitten ihmettelevät, ihailevat ja saa toinen päähänsä älynväläyksen:
- Mutta on niissä varmaan jonkin verran työtä?

- Noo joskus, nauraa päällikkö, eikä kerro, että työtä on. Työtä on niin paljon kuin kerkiää tehdä. Siitä ei puhuta, vaan siitä täysillä nyt iloitaan, kuinka ihmeellistä on, että jollain suomalaisella naisella on yhdeksän lasta!

Myyjä on aina myyjä aina vaan, ja pian palaa hän päämääräänsä ja pojan päässä välähtää idea. Hän menee kaapilleen ja etsii sieltä jotain... pian löytääkin.
- Tämän laatikon, hän sanoo hiljaisella äänellä, ja näyttää rikki mennyttä kynsiviilarasvapaketin keskikohtaa... Voin myydä sinulle kolmellakympillä.

Ei tarvitse päällikkö tavaraa... Mutta niin onnelliseksi tuli siitä, että niin riemuitsi pojat päällikön elämästä, että kolmekymmentä euroa saa poika kirjoitella pankkikorttipäätteen lukemaksi.

Niin päällikkö saa kultaiseen kassiin kultaisen rasvapaketin ja kiiltävän kynnen, suolatut, rasvatut kädet ja iloisen mielen.

- Kun sitten seuraavalla  kerralla tulet tänne ostoksille, ota sinun kaikki lapset mukaan, me haluamme nähdä ne!

Eikä päällikkö voinut muuta kuin nauraa, sillä siitä hän on vakuuttunut, että jokunen vuosi menee ennen kuin hän kaikkien lastensa kanssa yhdessä shoppailee...

Siinä samassa hetkessä, kun viilat kassissaan kävelee kohti seuraavia seikkailuja, hän alkaa odotella neuvottellijoiden kotiin saapumista ja sitä tyttöjen omaa hetkeä, että sillä monivärisellä viilalla voi kiillotella kaikkien pirpanoiden kädet!

Päällikkö ja kostarikohtaamiset

Asuntovaunureissulla hana on luksusta eikä sen käyttö nyt valitettavasti ole aina ihan mahdollista.
Kun ilta koittaa ja pesue alkaa olla taas kasassa, syödään iltapalaa... 

Alkaa Se äidin paras hetki. Kahden kostarin kohtaukset.
Kosteuspyyhkeet. Ihmepussi. Se, mitä ilman ei voi lähteä enää edes ruokakauppaan.

Istun aloilleni ja saan jonon viereeni. Ilopilleristä palkkaneuvottelijaan,pelimiehestä joojoomieheen he tulevat vuorollaan kainalooni, lähelleni, ja huolehdin heidät yökuntoon. Kylmillä lomakeleillä pääsee vähemmällä. Vaatteet on suojanneet heitä... 

Puhdistan kasvot ja kädet... Ja kysyn heiltä vuorollaan 
- miten sun päivä on mennyt? Siinä samalla lasta putsatessa saan kuulla kaiken tärkeän. Puhdistan silmät, posket, korvat... 
Arvatkaapa hidastelenko? Hidastelen. Sillä tiedän, että äidin kainalossa ja putsauksessa on ihana olla. Niin ihana, että palkkaneuvottelija käyttää taas kaiken lahjakkuutensa, ja alkaa neuvotella, josko voisin myös hieroa ja piirtää selkään.
Kun kysyn, kuka on äitin lomakaverityttö, joojoomies huutaa - minä!

Pelimiehille ei kaksi kostaria riitä... Pelimiehet pitäisi kesäiltaisin liottaa ämpärissä. 
Pari kolme tuntia sopivassa litkussa... Saavia ja vettä ei ole, joten vetelen uusia lappuja, ja kasaan niitä mustien käytettyjen viereen. Äitin pelimiehet.

Pakkasin lähtöhätäkässä kyytiin pallon. Reissun toisena päivänä oli pojat pelanneet sen puhki. Pelastukseksi löytyi naapurivaunusta ventovieraita poikia. Pallollisia. Muuta ei tarvittu. Pelimiehet saivat ystäviä.

Puhtaat lapseni alkavat rauhoittua ja tasainen tuhina kuuluu eri puolilta vaunua.
Tätä tunnetta purkkiin, jotta mummona muistaa miten ihania oli kesälomapäivät <3

Päällikkö ja Pirpanat Suviseuroissa

  Kirjoittanut Pirpanoiden Päällikkö, toukokuussa 2012 

(lukuohje tasatahtiin, monotonisella äänellä, 4/4)

Tässä tässä kun lomia ootellaan, 

menneitä samalla muistellaan...

Hetkiä ratki riemukkaita, 

jossakin määrin touhukkaita. 

Alkukuusta alkaa se tohina ja työ, 

jolle ei mikään vertaansa lyö. 

Vaunu jo kaivetaan lehtien alta, 

veivi löydetään sattumalta. 

Kaasu ja jauhesammutin uus, 

jarrujen korjaus katsastuus. 

Kasettiveskin pullo on loppu, 

kaikessa tässä on kiire ja hoppu. 

Etuteltan pesu on jäänyt taas, 

piti sekin tehdä kun lumi oli maas. 

Kepit ja tapit on pussissa, jossa, 

oli myös savea vahingossa. 

Uutta sortsia, hametta, paitaa, 

likaisissa kamppeissa ei ole laitaa. 

Pipoa,  lippistä, huivia, hattua, 

minkälaista tahansa keliä voi sattua. 

Kanisterit johonki tänne ma nostelin, 

ristiäisjuomiin kun lokakuussa lainasin. 

Kurakengät täällä on syksyllä juosseet, 

koko vaunun savella ja kuralla on piesseet. 

Ovessa on lukko, mut avain joskus hukkui, 

Lukotta tää meidän sakki vaunussa vain nukkui. 

Hana ei oo kuntoon tullut vaikka vuosi meni, 

jatkuu touhu juomapullon, vesikanisterin. 

Juustohöylä, purkinavain sekä leipäveitsi, 

nämä muistaa ihan varmaan joka vuosi meitsi. 

Loputtoman pitkältä näin tuntuu pakkauslista, 

onneks pitkä muistilappu auttaa pakkaamista. 

Kun on saatu vaunu kuntoon, kasaan kaikki vaatteet, 

mielessä jo kovasti on suviseura-aatteet. 

Tiistaina, jos heti mennään, saadaan hyvä paikka, 

josta helppo lapsia on suihkutella vaikka. 

Automatka sinänsä on toisen laulun aihe, 

siinä tärkein homma on kai siirtymisen vaihe. 

Hiki tulee hattuun, kun sitä edes muistaa, 

takapenkin porukoilla juttu kovin luistaa!

...

Kentälle kun lopulta me yhdistelmä ajetaan, 

kesän juhlaviikko siinä porukalla aletaan, 

hukassa on tutti ja on vaippaan tullut faksi, 

nälkä ei voi tulla kovin paljon suuremmaksi. 

Etuteltan tukikepin nuppi haraa vastaan, 

äiti siinä lohdutella aikoo sylilastaan. 

Nakkipakki pikaisesti siinä napostellaan, 

isille kun eka kahvipannu kiehutellaan. 

(rit. acc.)

Siinä alkaa pikkuhiljaa ovi narahdella, 

ikkunatkin täytyy auki heti rymistellä. 

Kuuden päivän ajan ääni narinan on tuttu, 

joka vaunun sisällä on ihan sama juttu: 

ikkuna auki,

ikkuna kiinni, 

ovi auki,

 ovi kiinni, 

anna rahaa,

osta jätski, 

verhot alas,

 verhot ylös, 

ovipuoliauki,

ovi puolikiinni, 

rullaverhoalas,

rullaverho ylös, 

hyttysverho alas,

hyttysverho ylös, 

makkararahaa,

pehmisrahaa , 

puhelimen akku nyt jo on loppu, 

serkkujen luokse mahoton on hoppu. 

Vesihanan vettä jo etutelttaan lorisi, 

sillä aikaa isi papan kanssa siinä porisi. 

Ikkuna auki,

ikkuna kiinni, 

rullaverho alas, 

rullaverho ylös. ..

mikron ovi kiinni ja jääkaappi auki,

samalla voi kaasunapin kiinni veivata,

juuri kun Se kaappi alkoi vähän kylmetä.

(huokauksia) 

Lopulta jo vaunun etuosan ääni hiljeni, 

sammui sakki suloinen ja hiljaa tuhisi. 

Huomenna on päivä uus ja uudet jätskirahat, 

spagetilla täytetähän nälkaisetkin mahat.

Kelistäkin huolimatta päästävä on tänne, 

keskikesän juhlaan, paikkaan, minne, 

kuulun, vaikka matka joskus hikistäkin lie, 

oikeahan suuntaan täällä ohjatahan tie! 

Onhan tämä semmoista ja tämmöistä tää touhu, 

vuoden suuret juhlat ovat nämä sekä joulu!!! 

(Tätä saa jakaa ja lukea, mutta voisipa samalla vaikka mainita lähteen ;) ) 

Päälliköt ja Pirpanat pakkauspuuhissa (Porukan esittely)

Perhepolitiikkaa ja palkkaratkaisuja

                                                                       (Kiitos kuvasta, ystäväni)

Semmoinen on meidän perhe. Yksikkö. Solu. Organisaatio. Reissuun pitäisi lähteä ja hommaa olisi tässä kyllä jaettavaksi. Miten tällä organisaatiolla pakataan 3769 tavaraa autoon reissua varten ja pyöritetään arki siinä sivussa?

Pakkkauspäällikkö. Päällikkö kirjoittelee listoja, huokailee, epäilee lähtemisen järkevyyttä yleensäkin. Päällikkö odottaa kaverikseen päällikkökaveria, joka vielä päälliköi töissä. Päällikkö ottaa organisaation kaiken tunnekuorman vastaan, eikä itse tiedä mitä niillä tunteilla tekisi. Koska päällikkö kokee pakkaustyön käsittämättömän hankalaksi, päällikkö alkaa keskittyä epäoleellisuuksiin, kuten facettamiseen ja organisaationsa analysointiin. Päällikkö odottaa toiveikkaasti rakentavaa päällikköpalaveria.

Päällikkö. Talon toinen päällikkö on aloittamaisillaan kesän pisimmän työtauon. Päällikön ajatuksen pyörivät työasioissa. Keskusteluyritykset lomailusta ja sen järjestelyistä ajautuvat hiljaisuuteen tai päälliköiden toiveiden eroavaisuuksiin. Päällikkö kaipaa unta. Päällikkö kaipaa myös aikaa lopetella työasioita, jotta päällikkö pääsee lomalle.

Joojoomies. Kun johonkin tarvitaan apua ja kysellään kuka tekis, joojoomies vastaa iloisella äänellä: Minä! Tällä lupaajalla ei ole tuon taivaallista tajua mitä homma vaatii, ja mitä homma yleensäkään on. Palvelumieltä kuitenkin riittää, ja pian lupauksen jälkeen yhtä iloisesti jatkuu hymyily ja nukenkantaminen. Tämä joojoomies on tyytyväinen aina.

Palkkaneuvottelija. Palkkaneuvottelija käyttää kaiken energiansa palkankorotusten pyytämiseen ja palkkaratkaisuista valittamiseen. Tämä tyyppi kyselee töitä, ja haluaa listan töistä, millä saa haluamansa tavoitteen. Listan nähtyään ahdistuu listan pituudesta ja alkaa valittaa, että työtä on liikaa. Jos töitä annetaan liian vähän, palkkaneuvottelija haluaa niitä lisää, että tietää, mitä pitää tehdä ennen tavoitettaan. Kun neuvottelija kuulee työn, ja siitä saatavan palkan, neuvottelija nostaa isoäänisen äläkän, ja koko pienoisyhteiskunta tulee tietoiseksi hänen epäoikeudenmukaisista ja heikoista palkkaratkaisuistaan. Työt ovat liian suuria ja hankalia. Tai liian pieniä ja mitättömiä. Palkkaneuvottelijan työaika tuhlaantuu mieluisten palkkaratkaisujen etsimiseen. Kun toiset on tehneet hommansa, palkkaneuvottelija edelleen neuvottelee ja äläköi.

Junailija. Junailija haluaa kovapalkkaisen homman, sellaisen, josta saa viis euroa. Ottaa sen, ja alkaa tehdä, kunnes ymmärtää, että tässähän on hirveä homma… Junailijalla ei mene sormi suuhun, vaan hän heittääntyy kaveriksi avuliaan pikkusisaruksen kanssa. Junailija, kun on luonteeltaan, antaa pikkusisarukselle hommasta puolet, ja lupaa kaks turkinpippuria suviseuroissa. Pikkusiskolta menee suu nauruun, ja yhdessä he hoitelevat homman.

Jarrumies. Perheen jarrumiehen mielestä kaikki on tyhmää. Mitään ei kannata tehdä niin kuin päällikkö käskee, joskaan mitään ei tarvitse yleensäkään tehdä. Parasta olisi, kun oltaisiin vaan. Ja varsinkin niin, että lapset saa tehdä mitä vaan ja aikuiset palvelee. Kun päällikkö ehdottaa jotain, jarrumies vetää kahvasta, koska joko koko ehdotus, tai ainakin osa siitä on huono. Jarrumies huomaamattaan syö iloa kaikesta hommasta, vaikka koko junaa hän ei useinkaan pääse pysäyttämään.

Huithapeli lintsari. Lintsari lupaa homman, aloittaa ja tekee. Äkkiä tekeekin. Työn tehtyään esittelee tekemänsä työn ja ottaa mielellään vastaan kehut, kiitokset ja palkkion. Hetken kuluttua selviää, että lintsari on tehnyt työn siivoamalla tavarat kaappien alle, heittämällä puhtaat vaatteet mihin tahansa komeroon, tai jättänyt työn tekemättä puoliksi. Lintsari ei itse ymmärrä tekojensa seurauksia. Tärkeintä on palkka ja työn suorittaminen. Ei se, mitä tehdään.

Hommien aloittelija. Tämä aloittelija menee innokkaasti työlistan ääreen, varaa itselleen kaikki kivat hommat. Kun koko muulle porukalle on tullut selväksi, että aloittelija tekee homman, hän tekee kutakin varaamaansa n. 10 sekuntia. Tänä aikana on saatu levitettyä sotkua aloittamisen takia jo niin paljon, että pitää palkata seuraava työntekijä siivoamaan hommanaloittelijan aiheuttama kaaos.

Opiskelija. Tämä tapaus on periaatteessa altis tekemään pyydettyjä asioita. Ongelmaksi muodostuu se, että oikeastaan mitään ei voi antaa hänen tehtäväkseen, kun tahtoa on enemmän kuin taitoja. Opiskelija tarvitsee rinnalleen ohjaajan, ja opiskelijan ja ohjaajan yhdessä tekemä työ vaatii noin kymmenkertaisen ajan verrattuna siihen, mikä ohjaajalta olisi mennyt työn suorittamiseen yksin. Opiskelija myös tehdessään vähän tärvää materiaalia tai sössii muuten homman pieleen, ja saattaa ohjaajan kiusalliseen tilanteeseen, kun ohjaaja puree hammastaan ja yrittää olla moittimatta opiskelijaa rikkimenneistä tavaroista tai pilallesutratusta työstä.

Luistelija. Tämä ei ole kuulevinaankaan työnjaollisesta hetkestä. Luistelija räplää aamusta iltaan omassa huoneessaan kännykkää, ja kuulee kyllä alakerrassa tapahtuvan työnjaon. Äänten voimistuessa säätää kännykkänsä ääniä suuremmalle. Luistelija käy lukuisten erisävyisten pyyntöjen jälkeen alakerrassa lupaamassa tehdä jotain, ja luistelee vähin äänin yläkertaan räpläämään kännykkäänsä.

Päivänpaiste. Tämä perheen ilopilleri pyörii ympäriinsä, ja kun joku häneen päin katsoo, nauraa aina. Päivänpaiste ääntelee suloisesti omia juttujaan. Paiste on kiinnostunut kaikesta. Maistaa, haistaa, tutkii, tonkii ja penkoo kaiken mitä eteensä saa. Päivänpaiste tuo valoa kaikille.

Pelimies. Pelimies kävelee aamusta iltaan sählymaila kädessä. Lupaa olla kuuliainen, ja heti luvattuaan unohtaa puheensa. Selittää kyllä liikuttavasti, että kun en voi sille mitään, että mulla on niin huono muisti. Pelimies hakee luvatta sängyistä tyynyjä ja teippaa ne jalkojensa suojaksi, kun ryhtyy maalivahdiksi poikien huoneen oven eteen. Pelimies kyselee tauotta kaikilta, jotta voisiko kukaan vedellä. Päällikkö lupaa toisinaan, mutta vaatii lupaustensa eteen töitä. Tiskikoneen, pöydän tyhjennyksen tai halkojen haun saunaa varten. Pelimiehellä ei ole muita murheita, kuin maalit. Pelimies lupaa aina päällikölle, että häviäjä tyhjentää pöydän, mutta päällikön voittaessa pelimies löytää pelistä epäoikeudenmukaisia piirteitä.

Vapaaehtoistyöntekijä. Kaiken tohinan keskellä kulkee talossa vapaaehtoinen palvelija. Kun äiti vahtaa vauvalle vaippaa, tai vauvan nenästä valuu etana, on vapaaehtoistyöntekijä heti valppaana. Tämä auttajan luontoinen tuleva sisarhentovalkoinen nauttii voidakseen olla toisille hyödyksi. Hän suostuu siivoamaan puolet jääkaapista junailijan kanssa, jos saa kaksi turkinpippuria. Vapaaehtoistyöntekijä tekee juoksujalassa kaikkea sellaista, mistä saa kiitosta ja toiset hyvälle tuulelle. Vapaaehtoistyöntekijän ongelmat alkavat silloin, kun päällikön listassa lukee vapaaehtoisen kohdalla joku epämiellyttävä tehtävä. Sellaisina hetkinä vapaaehtoistyöntekijä istuu näyttävästi sohvalle, ja hänen poskensa alkavat kastua harmistuksen merkkinä.

Yleiskävelijä. Yksikön yleinen kävelijä päätoimisesti sotkee. Katselee toisten touhuja, vetelee tavaroita lattialle, ottaa jotain käteensä, pudottaa, ja jatkaa seuraavaan paikkaan kävelemään ja sotkemaan. Pääasia on, että tavaroita siirtyy mahdollisimman paljon kaapeista, kirjahyllyistä, lelulaatikoista jne. lattialle. Silla kävelijän mieli rauhoittuu, kun tavara on lattialla. Pois paikaltaan. Yleiskävelijän pääasiallinen tavoite on tehdä mahdollisimman paljon lisää työtä toisille.

Tässä luettelossa on väkeä enemmän kuin Pirpanoita oikeasti on, mutta jokaisessahan on monta puolta... Jotta ei tarvitse kenenkään vaivata päätään sillä kuka lapsi milloinkin on kyseessä...

Äkkiseltään ajateltuna Päälliköt ja Pirpanat ei selviä lähölle mitenkään, mutta tiiä vaikka selviäisivätkin, kun päällikkö lopettais kirjoittamisen?

Päällikkö ja Pirpanat urkuparvella

Joku järjen sumentuminen siinä tapahtui. Olin luvannut 6-vuotiaan Liinan  mukaani kirkkoon, ja useita kertoja  sen kanssa onnistuneesti pärjännytkin.

Eräänä jouluaattonailtanakin Liina sanoi haluavansa kirkkoon jouluaamun jumalanpalvelukseen. Aamulla kuudelta.olisi pitänyt lähteä ajamaan Hämeenlinnaa kohti.

Ei, Liina, ei niin aikaisin... Kun kovat oli tytön kirkkohalut, niin hellyin... Jos itse heräät, niin saat lähteä. Ja aamulla varttia vaille kuusi napotti joulukirkkoon lähtijä keittiössä kirkkovalmiina.

Kirkon ovella tyttö vielä varmisteli, että äiti, montako jumalanpalvelusta sulla on?

Niin... siis tuon rauhallisen ja tasaisen tytön uskalsin oikein hienosti ottaa mukaani. Olihan hän osoittanut sen usein, että pystyy olemaan mukanani töissä. Katselee, kuuntelee ja saarnan aikana tulee äidin viereen istumaan, ja äiti tekee letin.

Tänä mieliinpainuneena sunnuntaiaamuna vähän ennen töihin lähtöä keittiöön hiipi aamulla myös Eemeli, 3.5-vuotias nuorimies, josta tulee isona poliisi... ja niin sydäntä riipaisevasti pyysi päästä mukaan kirkkoon. Äiti Hämikseen, äiti jumalanpalvelukseen, äiti osaan minä olla...

Jotain hullua päässäni tapahtui, sillä kaikki itsesuojeluvaisto ja arkirealistinen elämänkokemukseni ikään kuin hälveni järkeni valon sumentaen - ja lupasin.

Lupasin, vaikka tiesin, että kolmevuotiaan hiljaaolokyvyt nyt ovat juuri niin ja näin.

Tehtiin eväitä ja laitettiin kauluspaitaa.

Niin mellevää ja miehistä Eemelia en ole taas hetkeen nähnytkään.

"Äiti miltä mää näytän?"

- No tosi mieheltä. mee kattoon peilistä... ja siniruutuflanellipaitainen pikkumies hipsi peilin eteen ihailemaan omaa miehistä olemustaan.

Ajettiin sunnuntaiaamun rauhallisessa liikenteessä kohti moottoritietä, ja pysähdyttiin alkumatkasta sulkemaan kiireisten kirkkoonlähtijöiden aukijättämä auton ovi.

Katseltiin nousevaa aurinkoa ja hälvenevää aamusumua.

- Äiti mennääkö me Hämikseen. Äiti ollaanko me jo Hämiksessä?

Juu kyllä. Nää on Hämeenlinnan katuja ja tuo on Hämeenlinnan kirkko. Siis oikeammin se on Vanajan kirkko. Katsokaa, tuolla se on... ajeltiin kohti.

Muistakaahan sitten olla kiltisti ja pitää olla ihan hiljaa ja pitää muistaa kätellä ihmisiä, jos joku kättelee ja sanoa päivää ja vastata kauniisti ja ja ja... sitä äidin perusennakointia.

Hyvät huomenet huikattiin suntiolle, joka tuossa tuokiossa oli tilanteen tasalla, ja ohjasi meidät lelukorille, pyysi meidän viemään sen kokonaan urkuparvelle ja näin rauhassa sitten saisi äiti vähän katsella jumalanpalveluksen musiikkeja.

Harjoittelin, ja kaikki oli toistaiseksi vielä aivan hyvin.

Kello riensi ja mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Varttia vaille olin järjestellyt nuottikirjani sopiviin asentoihin, aukonut niitä riittävän monta ja miettinyt vastausmusiikit, loppusoitot ja olin valmis aloittamaan jumalanpalveluksen.

Ennen jumalanpalvelusta kokoontuu aina jumalanpalveluksen toimittajat sakastiin käymään vielä joitakin yksityiskohtia läpi ja hetkeksi hiljentymään sakastirukoukseen. Niin mekin ihan porukalla riensimme alakertaan. Äiti edellä ja pirpanat perässä.

Kappas... sakastin oven edessä istui ystävällinen ja mukava kirkkoherran rouva, jonka kohdalla seisahdimme hetkeksi juttelemaan.

Rouva ystävällisesti kyselemään Eemelilta hänen nimeänsä... - En kerro.

*argh...* siis sanoin teille, että olkaa nyt hyvät ihmiset KUNNOLLA, ja vastatkaa ystävällisesti ja voi hyvänen aika... kun ensimmäinen ihminen vastaan tulee, niin EN KERRO, sanoo Eemeli.

Ja kirkkoherran rouvalle...

Onneksi rouvalla on itselläänkin neljä lasta, että saattaa ymmärtää tuollaista. Siinä sitten sanoin Eemelille, että vastaapa ystävällisesti tädille mikä sinun nimi on... ja täti siinä hätiin, että kyllähän hän aivan ystävällisesti vastasi, että ei kerro...

Seuraava kohtaus oli sakastissa, kun herra kirkkoherraa käteltiin... Äiti edellä ja lapset perässä. Liinan vuoro oli ensiksi, ja sieltä tuli niin kaunis PÄIVÄÄ, että oikein meni hetkeksi nenä ylpeästi pystyyn, mutta eiköhän Eemeli vedä kätensä selän taakse ja ilmoita, ettei aio kätellä ketään.

Ja äiti siinä, että Hämeenlinna-pojat kyllä kättelee ystävällisesti kaikkia... ja ohhoh... Eemeli antoi kätensä sedälle.

Suntio kertoi ystävällisesti laittaneensa parven portaille tussikupin ja paperikasan... jospa tämä tästä nyt sitten...

Sitten alkoi liturgi pitää sakastirukousta ja minä kuiskaamaan lapsille, että kädet ristiin.

Ihan sen saattoi ulkopuolinenkin huomata, että huh, oli onneksi kotona joskus sitäkin tehty. Liina risti kauniisti kätensä ja laittoi ne rinnalleen. Jopa niin kauniisti, että melkein jo hävettikin, kun oli niin herttainen pieni tyttö rukoilemassa.

Mutta Eemeli asetteli pieniä sormiaan vastakkain. Peukalot yhteen. Pikkurillit yhteen. Hups, keskisormet ei meinaa pysyä ja nimettömätkään eivät osu vastakkain.

Voi tuota poikaa... laittaisi nyt kädet ristiin, nyt on menossa sakastirukous.

Käveltiin kirkon käytävää minuuttia ennen tasaa ja kirkkokansa katseli kanttorin päähänpistoa – hopsista - kaksi lasta... oho. Monet hymyilivät ja nyökkäsivät tervehdykseksi.

Alkuvirsi alkoi... ja argh... Eemeli roikkuu parven kaiteella. HUI!

Äkkiä virren päätyttyä papille ääni alkusiunaukseen ja sillä aikaa, kun pappi laulaa Isään ja pojaan... niin äkkiä Eemelille muikea irvistys, kauhea käsien heilutus yms... että alas siitä parven reunasta

ja pappi jatkaa nimeen... Ja minä vastaamaan seurakunnalle, että aamenaamenaamen... ja pappi jatkamaan, että Herra olkoon teidän ja minä irvistämään lisää... ja pappi "kanssanne"... ja minä soittamaan Niin myös sinun henkesi kanssa...

Ja huh... siinä välissä pappi pitämään pitkää synnintunnustusta, ja minä juoksemaan parven reunaan ottamaan poikaa siitä roikkumasta.

Ja uhkailemaan, että siitä putoaa ihan varmasti (ja pappi jatkaa synnintunnustusta) ja sanomaan, että siitä jos putoaa, niin varmaan ehkä joutuu sairaalaan, ja saattaa vaikka käydä samalla tavalla, kuin meidän Nitta-koiralle. (se kuoli, kun karkasi moottoritielle ilman lupaa, ja haudattiin alapihan kuoppaan. Ei ole muuten sen jälkeen lapset karanneet pihasta ;)

Pian synnintunnustus eteni siihen vaiheeseen, että oman aktiivisuustason olisi hyvä taas palata likemmäksi soittamisvalmiutta... Ja siinä ne nyt sitten seisovat ihan nätisti penkillä, joka on parven kaiteen vieressä, mutta ne ei enää ROIKU siitä sinne alas päin.

Synnintunnustus päättyy ja siihen aamenet lauletaan, ja olisi oma vuoroni laulaa KUNNIIAAA JUMALAALLE... niin eiköhän ilmesty Eemeli jostakin, ja kolistele niitä urkujen penkinkorkeudensäätöpalikoita niin, että koko kirkko raikuu.

Ei voisi kuvitellakaan, että niihinkään palikoihin voisi koskea, mutta Eemeli ehtii kyllä. Kolin kolin, ja saan lauluni laulettua,. ja seurakunta vastaa maan päällä rauha...

Argh... nyt se meinaa kaataa tuon nuottitelineen... VOI HYVÄNEN AIKA!

Kiitosvirren soitettuani pidän nuhtelusaarnan siitä, että nuottitelinettä ei saa kaataa. 

Niin rauhoittuvat Liina ja Eemeli piirtämään puuväreillä ja tusseilla parven lattialle, ja siinä vaiheessa jo kehoitan heitä pikaisesti poistamaan kolisevat kapineet jalastaan... siis riisumaan äkkiä kengät, että ei tömise joka askeleella parvi alas asti.

Mutta ei ikinä uskoisi... pelkistä puuväreistä ja aanelosestakin lähtee kamala meteli.

Siinä kolmevee kalittaa koko ajan piirtäessään ja kun sanon, että Eemeli muista hilja-äänellä, niin jo pysyy suu kaksi sekuntia kiinni, yhden sekunnin ajan kuuluu hiljaista ääntä, ja kolme seuraavaa sekuntia taas kalitusta kotiäänellä...

Ei kerta kaikkiaan. Eikö tuo lapsi voi olla sekuntiakaan hiljaa ja paikallaan...

Niin päästään teksteihin ja vastausmusiikkiin, ja lauletaan päivän virret ja alkaa saarna.

- Äiti, mua kakattaa.

Niin... siis tämä ei tullut hilja-äänellä.

Onneksi kirkkoon tullessa olin näyttänyt Liinalle kirkon pihassa olevan rakennuksen, että jos vaikka SATTUU vessahätä YLLÄTTÄMÄÄN, niin sinne voi sitten asialleen mennä...

Niin pukee saattue takit, kengät ja systeemit ylleen ja alkavat taittaa matkaa kohti tästä kamalasta olotilasta päästävään huoneeseen.

Klomps klomps klomps, he astelevat portaita... onneksi kolina johtuu tällä kertaa heidän selkeästi päämäärästään, veskistä, johon tietenkin kaikilla kirkkovierailla on oikeus kolistella kesken pitkän saarnan.

Vessareissun aikana jumalanpalvelus oli edennyt jo aika mukavasti...

Vaikka ajattelin kyllä heti heidät sinne päästettyäni, että on se Vanajan kirkon ovi kyllä niin painava, että saas nähdä mitä siitä tulee...

Ajattelinkin, että kunhan saan tästä nyt nämä kuoleliden kiitokset soitettua, niin vuorolaulujen jälkeen tulee sopiva tauko, kun ehtoollisen asetussanoja sanotaan... silloin äkkiä pikaisesti juoksen alakertaan, ja katson mitä rakkailleni kuuluu... siis ihan vain äkkiä niin, että pappi ei huomaa koko karkaamistani, enkä myöhästy mistään.

Mutta en ollut saanut kunnolla edes kolehtivirttä loppuun, niin tulee sieltä klomps klomps, rakkaat lapseni, ja Liina etunenässä itkussa suin.

No mikä mikä, ja soitan loppusointua sekunnin pidempään, että voin samalla kysyä, että mikä Liinalla, ja äkkiä annan papille äänen, että voi alkaa laulamaa ehtoollisvuorolaulun ensimmäistä riviä... ja papin laulun aikana jo minulle selviämään, että kylmettyneitähän ovat lapsiraukat, kun on niin pakkasta ollut ja ovi ollut painava ja vessareissu pitkä ja pappi saa laulun päätökseensä ja minä vastaamaan ja pappi jatkaa, niin sillä aikaa minä lämmittämään Liinan käsiä ja kovasti lohduttamaan ja taas vastaamaan, kunnes huh... alkoi ehtoollisen asetussanat ja sain pari minuuttia pitää Liinan kylmiä käsiäni omieni välissä.

Eemeliäkin harmitti niin, ja eikös se kömpimään minun viereeni siihen urkupukille ja siinä samalla putoamaan koraalikirja lattialle...

Niin meni Jumalan karitsa siinä noin... niin tuossa se poika nyt istuu vieressäni - ja PIIIIIIIIIIP - se pölvästi halusi soittaa! Se soitti... onneksi vain sekunnin, ja minä kiemurtamaan itseni mutkalle, pitämään jalalla Eemelin käsiä irti koskettimista ja muilla raajoillani soittamaan Jumalan karitsaa ja suullani sekä laulamaan että yhtäaikaisesti realisoimaan sitä kasvatuksellista ilmetta, joka kertoo lapselle, että hänen olisi syytä muuttaa käyttäytymisensä suunta toiseksi...

Huh. Alkoi ehtoollinen. Ja piirtäminen jatkui.

Siinä taas välillä minä saarnaamaan lapsilleni, että ikinä ette enää pääse Hämeenlinnaan, jos ette osaa olla hiljaa ja sitä, kyllähän te tiedätte.

Ja ehtoollinen alkoi tulla päätökseen, soittelin viimeisiä musiikkeja, kunnes tajusin, että Eemeli pakkasi vaatteet päällensä ja - POISTUI!

Liinaa minä perään pyytämään ja sinne se hetkeksi menikin... ja tuli tyhjin toimin takaisin. Voi hyvänen aika.

Tuo poika on juuri niin kuin niissä Miinoissa ja Manuissa.

Aivan sama menivätkö ne Myllyyn, Markkinoille, Sirkukseen, Retkelle, Lappiin, Kiinaan tai ihan sama minne... Hetken kuluttua Eemeliä ei ollut enää missään!

Mihin se poika on voinut livahtaa... Jos se on mennyt ulos, se on voinut kiivetä kellotorniin, tai kaatelemaan hautakiviä, tai muuten vaan palelluttamaan itseänsä näillä pakkasilla...

Jos jäänyt kirkkoon, konttaako tuolla mummojen jalkojen välissä?

Mitään ääntä ei kyllä kuulu, että oikeastaan sen on pakko olla pois tästä rakennuksesta... Ja vielä Liinaa perään patistamaan, että nyt mene kattomaan menikö Eemeli pihalle.

Loppuvirsi alkoi kallistua viimeisiin tahteihinsa, niin Eemeli sieltä itkussa silmin tulemaan, että hällä oli kylmä.

Jaahas. Jaa kuka käski ulos mennä? mutta se ei tässä tilanteessa auttanut, sillä juuri silloin alkoi jumalanpalveluksen tiukin hetki... Loppusoiton soittaminen.

Tällä kertaa olin valinnut loppusoitoksi tutun "Armolaulun".

Kun sitä soitin, en voinut enää miettiä mitään muuta, kuin sitä, että on kova pää äidillä, jos tästä ei viisastu.

Ja jos on ollut seurakunta tästä pienestä oheistouhusta pahoillaan, niin toivottavasti kuuntelivat kirkkoherran mukavan saarnan, ja ottivat päivän teemasta jotakin oppia...

Päivän aihe oli "ansaitsematon armo".

Loppusoiton jälkeen keräilimme kynät ja paperit parven lattialta... ja menimme alakertaan, jossa lempeä kirkkoherran rouva lohdutti, että hyvin meni.

Siirryimme autoon ja sieltä SEURAAVAAN JUMALANPALVELUKSEEN, joka onkin sitten jo toisen kerran tarina.

Kun seuraava keskiviikko, palaveripäivä koitti, asteli kirkkoherra kovapäistä kanttoria vastaan, hymyili ja sanoi: Otathan jatkossakin lapsia mukaan jumalanpalvelukseen!

- Eemeliä en ota, vastasi päällikkö ja lupasi laittaa kirkkoherralle kirjoittamansa päiväkirjan sivun.

Sen pituinen se oppikoulu - lapset mukana jumalanpalveluksessa.