Kyllä oli vaikeata. Paikalla oli 16 päällikköä, arjen
sankaria.Vetäjä piilotti palapelin palat ympäri huonetta. Levitti, minne
sattuu. Helppoihin ja vaikeisiin paikkoihin. Korkealle ja matalalle. Jotkut reilusti
näkyviin ja osan paloista vähän piiloonkin.
Sitten se 40-palainen palapeli piti koota ryhmätehtävänä
niin, että jolla on huivi silmillä, oli mykkä. Ja se, joka näki, ohjasi sitä
sokeaa. Me pirpanapäälliköt oltiin pari.
Se toinen sai ensin huivin silmilleen ja aloin ohjata.
Talutin häntä. Tuosta noin, tuosta tuonne. Juuri niin. Ei sinne, poika. Ei
sinne. Varo hyvä ihminen. Tuonne päin.
(Voi että. Ei todellakaan noin!) Ota nyt tuosta ja laita
käsi vähän tuonne päin. Nyt varovasti tuosta, laitoin käteni hänen hartioilleen.
Ota vielä pari askelta. Nosta nyt oikea käsi ylös. Siinä hyllyssä se on. Hyvä.
Sokea, avuton, hidas, kömpelö, luottavainen, mutta niin
tehoton ja saamaton oli ohjaukseni vastaanottaja. Kerättiin paloja, ja alettiin
koota peliä huoneen lattialle.
Meistä puolet näki varsin kirkkaasti miten piti toimia.
Mutta se sokea ohjattavani siinä. Törötti vain, eikä
tajunnut mistään mitään. Kun sitä ohjeisti, se ymmärsi väärin. Kun sanoin
”vähän oikealle”, teki liian vähän tai liian paljon. Kun kerroin, että palaa
pitäisi vähän pyöräyttää, niin siinä samalla se sotki niitä, mitkä oli jo
paikallaan. Kädet levällään, liian kaukana. Jalat tiellä. Ihan pihalla koko
touhusta!
Puolessa välissä osat vaihtuvat. Huivi peitti silmäni ja
sääntöihin kuului, että puhua ei saanut. Aloin saada ohjeita.
Tehtävä tuntui helpolta. Lasten isopalainen peli. Kulmapalat
sopivasti paikallaan. Siinä hetkessä olin varsin motivoitunut. Halusin olla
näppärä palapelinkokoaja. Halusin olla tehokas, saada paljon aikaan. Tehdä hyvin.
Mitä sitten seurasikaan?
Aloin saada ohjeita, joissa ei ollut tolkkua! Kun siirsin
kättä, se oli väärä käsi. Kun nostin vähän, nostin liikaa. Tuo armas
päällikköni turhautui minuun. Nauroikin mulle. Että en kelvannut hänelle. Alkoi
tuntua, että olen aika tumpelo. Kömpelö. En muka usko ohjeita, vaikka mun
mielestä vika oli ohjeissa. Minähän kyllä tein mitä vaan, kun oli hyvät ohjeet.
Halusinhan niin kovasti tehdä sitä palapeliä, joka vielä äsken näytti kovin
helpolta.
Ja että mulle naurettiin. Eikä siinä vielä kaikki. Tuli
hetki, jolloin päällikkö ei enää viitsinyt antaa ohjeita ollenkaan, kun ei
osannut. Ei tiennyt, mitä olisi sanonut, että olisi saanut minut toimimaan
haluamallaan tavalla. Hermostui, turhautui ja lopetti! Ei uskonut minuun. Antoi
toisten pelata ja odotti, että siitä se sitten valmistuu.
Siinä istuin ja muut pelasivat. Loksauttelivat paloja
paikalleen – ja minun ohjaajani istuu sanaakaan sanomatta kyllästyneenä tolloon
ohjattavaansa. Petyin. Turhauduin. Kyllästyin. Alkoi suututtaa koko päällikkö.
Että kerta kaikkiaan et anna mulle tehtäviä. Et luota minuun. Annat asioiden vain
olla… Toiset pelaavat, nauravat, saavat onnistumisen kokemuksia, ja minä istun,
kun en osaa mitään. Heilutan käsiäni, pyydän uutta ohjetta. Auta!
Palapeli tuli valmiiksi, ja siinä hetken jo kuvittelin, että
kokemukseni oli parilleni jotenkin outo. Että olin ihan varmasti saanut niin
huonot ohjeet, että sellaisia ei voi edes olla koko maailmassa… ja että ja että
nyt oli tässä kyllä kovasti keskustelemista…
Niin eikö jysäytä päällikkö sanomalla, että samat fiilikset.
Jälkikäteen, sen tunnemyrskyn jälkeen, tuo rakas päällikköni
kertoi, että uusien tehtävien saamatta jääminen ei johtunut minusta. Oli
toiminut siksi niin, että oli pitänyt ensin odottaa, että seitsemän muuta
ohjattavaa saavat kädessään olevat palat loksautettua, ja sen jälkeen se pala,
joka on vieressäni, menee sopivasti paikalleen. Ei kertonut silloin.
Kirjakaupat pursuavat kasvatuskirjoja. Lehdet kirjoittavat
vanhemmuuden vaikeuksista. On tarjolla kursseja viestinnästä.
Ei kukaan ollut kertonut, miltä lapsesta tuntuu silloin, kun
äiti antaa huonot ohjeet, hermostuu, nauraa ja turhautuu. Sinä iltapäivänä oli
helppo tietää mitä on olla lapsi.
Olen äitinä huonomuistinen. Siksi kirjoitin
Rakas äiti.
Teen, juuri kuin tahdot.
Kerro selvästi mitä toivot.
Kannusta. Anna mahdollisuus tehdä uudestaan.
Jos teen edes vähän oikein, sano, että suunta on hyvä.
Ethän koskaan naura minulle, kun yritän parhaani. En tee virheitä tahallaan.
Kun turhaudut, pidä se omana tietonasi, etsi uusi tapa antaa
ohje. Ethän ainakaan hermostu
Kerro minulle, jos tarvitset aikaa miettiä.
Turvallisinta on silloin, kun olet rauhallinen ja selkeä.
Luotathan minuun. Minä luotan sinuun. Ilman sinua en selviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti