Lämpimiä jouluajatuksia!

Herra siunatkoon sinua, ystäväni,
ja sinun jouluasi, siellä, missä sitä vietätkin, ja sinun perhettäsi, ja ystäviäsi.

Herra antakoon joulun valon laskeutua sinun ja kotisi ylle.

Valaiskoon Hän sinun joulupuuhiasi
ja aukaiskoon silmäsi huomaamaan
elämän näkymättömät lahjat.

Herra antakoon sinulle voimia
hyväksyä elämän epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden,
ja taidon kiittää elämästä juuri sellaisenaan.

Herra kääntäköön rakastavat kasvonsa sinun puoleesi,
ja käännä sinäkin kasvosi hänen puoleensa silloin, kun elämä antaa enemmän kuin jaksat kantaa,
ja silloin, kun haluat kiittää siitä kaikesta, mitä lahjaksi olet saanut.

Herra antakoon anteeksiantamuksen ympäröidä sinut ja ne ihmiset, joita kohtaat.
Saakoon joulu olla anteeksiantamuksen aikaa,  ja saakoon joulun rauha levitä kaikkialle.

Herra antakoon sinulle mahdollisuuden lähteä paimenten mukaan unohtaen kiireen ja melun rasittavan.

Herra antakoon Jeesus-lapsen syntyä ja asua sydämesi seimessä nyt ja aina.

Herra antakoon sinulle Joulurauhan.





Pirpanapäällikkö (21122012, muok. 24.12.2014)

Kiitos, kasvattajat!

Aivan ensiksi haluaisin kiittää - Sinua, joka kerta toisensa jälkeen luet näitä - saan klikkauksista iloa.

Kiitos teille kaikille, jotka Pirpanoitamme päivittäin näette!

Kiitos, päikyn täti, joka iloisesti aamu toisensa jälkeen otat lapseni vastaan. Kiitos, kun otit syliin, lohdutit. Kiitos, kun nauraa kikatit kuopuksen kanssa. Kiitos, kun annoit syödä hitaasti ja annoit lisää ruokaa. Kiitos, kun silitit, kun lähdin nukkumaan. Kiitos, kun autoit valitsemaan leikkiä. Kiitos, kun tajusit, että Pirpanapäälkikköö kesken arkisen tohinan itkettää ihan typerä asia. 

Kiitos, kun pidit vasu-keskustelun. Päivitit varhaiskasvatussuunnitelman. Teit päivä toisensa jälkeen havaintoja Pirpanani taidoista ja tavoista, ja sitten juttelit niistä äidin kanssa. Kiitos, kun näit sen vaivan. Siitä tulee teille lisää työtä, tiedän sen, ja olen nähnyt, miten huolellisesti keskusteluihin olette valmistautuneet. Arvostan niitä. Kiitos! On tärkeä istua hetkeksi alas ja miettiä mitä juuri tälle yhdelle lapselle kuuluu! Työn iloa edelleen. 

Kiitos, päiväkodin johtaja, kun järjestelit kuopuksen samaan ryhmään, kun sisarukset. Siitä on meille iloa joka aamu. On helppo teidän tuttujen kanssa toimia. Te tiedätte mitä meidän perheelle kuuluu ja teidän kanssa on siksi helppo toimia. Kiitos, kun soittelit sijaisia, kun vakituiset oli lomilla. 

Kiitos, opetttaja, kun päivästä toiseen huolehdit lapsestani! Kiitos, kun huomaat hänen omat omituiset oikkunsa, ja otat niitä huomioon, vaikka ryhmä on suuri, ja sinulla on paljon työtä. Kiitos, että päivästä toiseen keksit uusia ideoita, erilaisia tapoja oppia - niin, että jokainen saa murusensa jotenkin. 

Kiitos, että olet ollut auttamassa ihmiseksi kasvamisessa. Kiitos kaverikeskusteluista. Kiitos siitä, että olet ohjannut heitä kaveritaidoissa. Ne on joskus hankalia. Kiitos, että laitoit välillä rauhoittumaan ja kiitos, kun soitit kotiin ja ja kerroit kuulumisia. Kiitos, kun sait soittaa.

Kiitos siitä, että taas näit vaivaa arviointikeskusteluja varten. Se on teille iso työ. Se on tärkeää. Siitä aina tietää, mihin seuraavaksi suunnistetaan. Arviointikeskustelut on sellaisia pysäkkejä. Mitä tälle Pirpanalle kuuluu.

Kiitos sinulle, kouluavustaja, joka teet koulussa sellaista äidin korvaavaa työtä. Katsot, että hanskat on kädessä. Että lapset ehtii bussiin. Kiitos, että olet joskus korvaamaton apu, kun opettajalta kädet loppuvat. En edes tiedä mitä kaikkea teet... Mutta kaikki se on tärkeää!

Kiitos iltapäivähoidon täti! Lapseni tulee koulupäivän jälkeen luoksesi, ja on välipialaa vailla, päivästä väsynyt. Kiitos huolenpidosta, ja ajasta, jota annat hänelle. 

Kiitos päiväkoti, kerhot ja koulut suloisista äitien- ja isäinpäivämuistamisista. Ilman teitä meillä tuskin olisi niin ihania juhlapäivien aamuja. 

Kiitos ihanista askarteluista ja lasten taideteoksista, joilla voimme kotiamme koristaa. 

Kiitos, te kaikki, jotka olette kanssamme vanhemmuutta jakaneet. En kaikkia teitä tähän tohdi edes luetella, Te kyllä tiedätte, ketä tarkoitan. Olen teistä kiitollinen.

Kiitos naapurin "varamummola," jossa iloitaan Pirpanoistamme. Ne haluavat teillä käydä. 

Kiitos KELA, joka kuukausittain meitä muistaa. Joka lantti on käytetty. Tarpeeseen tuli. Kiitos kunta kouluista, päiväkodeista, erityisestä tuesta ja kaikista palveluista, joita ylläpidätte!

Kiitos, rakkaat ystävät ja sukulaiset.  Yhdessä on taas vuosi selvitty. Jaettu iloja, vietetty mukavia hetkiä avantosaunan lauteilla ja monissa mukavissa paikoissa. Kiitos kyläkutsuista ja kiitos, että istuitte meillä hetken. 

Kiitos, Kaiken antaja. 

Siunattua Joulua Sinulle, 

kiitollisena, 

Pirpanapäällikkö

Pirpanoiden synttärit

Lapsiasiavaltuutetun blogikirjoitus rohkaisi jatkamaan aiheesta.
Kiitos hänelle keskustelun avauksesta!

Pirpanoiden äitinä miellän synttärit tärkeäksi, jokavuotiseksi huomaamisen hetkeksi - jokaisella lapsella on oma päivä, milloin on syntynyt.
Silloin voi muistella lapsen ainutlaatuisuutta, syntymän ja elämän alkutaipaleen hetkiä. Katsella vanhoja valokuvia ja huomata kuinka ihana lapsi hänestä on kasvanut! On hienoa ihmetellä lapsen kanssa sitä, miten paljon hienompaa on olla juuri niin vanha, kuinka vanha hänestä on tullut juuri tänään!

Lapsen kummit tai isovanhemmat on mukava kutsua kylään ja huomata lasta - ja saada perheen läheisiä ystäviä kylään. Liian vähän muutenkin tulee kyläiltyä.

Mukava tapa on myös juhlistaa synttäreitä koulukavereiden kanssa.
Synttärit saa välillä piirteitä, joita me aikuiset voisimme hiukan tarkemmin miettiä.

Synttärilahja on mukava viedä sankarille, mutta onko niin, että lahjaan menevä raha tulee jollekin esteeksi juhliin osallistumiselle?

Itsekin voi tehdä jotain. Voi tehdä myös kortin, vaikka aanelospaperille johon leikkaa ja liimaa mainoksista kivoja kuvia. Itse tehty kortti on osoitus sankarille, että olen odottanut tätä juhlaa ja ajatellut sinua!

Rahalahja on tietysti mukava, mutta äitinä tuntuu joskus hurjalta, jos lapsi saa sitä paljon.
Ymmärrän, että kaikissa perheissä ei tarvitse miettiä, paljonko lasten synttärilahjoihin menee rahaa - mutta pn perheitä, tilanteita ja kuukausia, jolloin eurot on laskettava tarkasti.

Rahalahjojen summat aiheuttavat vertailua. Haluanko sitä, että lapseni ystävyyttä arvotetaan synttärilahjan suuruudella? Voisinko ohjata lapseni kaveritaitoja muuten, kuin suurta seteliä heilauttamalla?

Synttäreiden aikana saattaa olla ohjelmana ongintaa.  Sekin on varmasti ihan hauskaa.
Mutta joskus ongintalahjoja katsellessa ihmettelen ongintalahjojen hintalappua! Tarra ja tikkarikin on ihan jännää.

Synttäreiden aikana voi olla piilosta, sokkoa, lukea sadun, tai pelata jalkapalloa. Äiti tai iskä lasten kanssa.

Tietenkin on mukavaa ja helppoa, että synttäreille on valmiita pitopaikkoja. Silloin kiireiset vanhemmat pääsevät juhlien järjestelystä helpommalla, ja sehän on oikein mukavaa.

Kaikissa perheissä ei ole mahdollisuutta järjestää 300 € syntymäpäiväjuhlia! Meillä se tarkoittaisi 2700 € vuodessa lasten synttäreihin.
Jos jostain ne rahat löytäisinkin, en ehkä kuitenkaan haluaisi sellaista summaa niihin vuosittain laittaa.

On paljon paikkoja, joissa ikimuistoiset synttärit voi järjestää hiukan pienemmällä budjetilla.

Koulujen liikuntasalit, kunnan vapaa-ajan tilat, saunat, yms. ovat

Lapset ovat synttäreiltä palatessaan aina onnellisia - olivatpa ne olleet missä ja miten tahansa järjestettyjä. Iloisia ystävyyden hetkiä!

Lapsiasiain valtuutetun kanssa olen samaa mieltä siitä, että tärkeää on se, että luokasta / ryhmästä ei jätetä yhtä tai kahta pois.
Jos kalliimpi synttäripaikka rajaa vieraiden määrän niukaksi, on vanhempien velvollisuus miettiä ryhmän ulkopuolelle jääneitä lapsia.

Elämä on opettanut, että jos kutsuu luoka kaikki lapset, heistä kaikki ei pääse kuitenkaan.
Jos tuntuu, että omaan kotiin ei oikeasti ihan mahdottoman paljon väkeä mahdu, niin käytäntö on myös osoittanut, että synttärit viikonloppuna, tai kutsujen jakaminen vasta muutamaa päivää aikaisemmin voivat myös hiukan pienentää osallistujien määrää.

On tärkeä myös miettiä kellonaika, jolloin synttärit pitää, ja rajata aika väkimäärään suhteutettuna. 15 iloisen energistä poikaa saa synttäriäidin mehut puristettua jo puolessatoistatunnissakin. ;)

Jokainen lapsi on synttärihuomionsa ansainnut ainutkertaisella olemassaolollaan - me aikuiset päätämme osallistummeko luokkakavereiden synttärisyrjintään - ja luomme synttäreille raamit, jotka sopivat perheen budjetille.

Jos sitten ihan oikeasti tuntuu siltä, että haluaa pitää vain parin hengen synttärit, niin fiksua on jakaa synttärikutsut kouluajan ulkopuolella, ja sanoa omalle lapselle, että näistä ei tarvitse erityisesti huudella muille, juhliin kutsumattomille ollenkaan. Näinhän me toivottaisiin työpaikallakin.
Jos kaikki muut on menossa jonnekin, minne minua ei ole kutsuttu, on äärimmäiesn ikävä kuunnella toisten  juhlasuunnitelmia.

Eikä ole pienimmässäkään määrin noloa käyttää järkeä synttärikustannuksissa!
Pirpanan arvoa ja ainutlaatuisuutta ei mitata juhlien järjestelymäärärahoilla.

Yllätyskuulustelu

Ihan menin siihen samaan pankkin, jonne pikkutyttönä avasin sen tilin, jonka numeronkin muistan ulkoa. Se oli silloin SYP. Suomen yhdyspankki. Monien vaiheiden pankki. Naapurin lapset oli KOPin asiakkaita, ja KOPissa oli todella jännä asiakaslehti lapsille.

Sanoivat, että ei täältä saa rahaa. Kello on liian paljon. Yhteen asti saa rahaa. Sitten ei.

Vuoden alusta raha poistuu pankista.

Hetken haukoin henkeäni, mutta ymmärsin, että tässä ei auta alkaa ranttaloimaan. Rahaa en saa ja sillä siisti.

Vastaisen varalle ajattelin ottaa siihen tiliin kortin, ja kas keskellä kirkasta päivää alkoi kuulustelu:

Tuleeko tilille vakituisia suorituksia?

                      Häkellyin niin, että unohdin palkan olevan vakituinen suoritus.

-          Ei tule.

- Mitäs nämä rahat ovat, mitä tänne tilille on tullut? Tänne on tullut useita suorituksia?

-          Miten niin? Ne on… Ne on meidän kuoron levyjä, joita olen myynyt.

- Onko ne rahat sinun vai kuoron?

Saattaa kuulemma tulla hankaluuksia, jos kuolen ja kuoron rahoja on minun tililläni.

                      - Kuorolla on ihan oma tili. Nämä on tässä hetken, tilitän niitä sitten kuorolle.

- Paljonko sinulle tulee tilille kuukausittain rahaa?

- Tuleeko tilille jotain muuta? Montako euroa?

- Paljonko sinulla on varallisuutta?

-          Miten niin? Miten se tähän korttiin liittyy?

- Pankkilaki velvoittaa. On velvoittanut jo vuosia. Se käskee meitä tietämään asiakkaidemme rahaliikenteen. Niin minkälainen on varallisuutesi?

-          Tuota tuota…

- Onko sinulla velkaa? Minkä verran?

-          Siis miten te tarvitsette näitä tietoja tänne, kun avaan tähän tiliini kortin? Ei kai sillä ole niin väliä paljonko minulla on velkaa ja mitä omistan. Tämähän on kuin kuulustelu...

Virkailija ottaa esille paperin, jossa kerrotaan linkkejä lakiin pankkitoiminnasta, rahanpesu.fi ja mitä vielä.

Enpä ymmärtänytkään, kuinka rikollinen voinkaan olla!

- Oletko poliittisesti merkittävä henkilö?

                      - En ole.

¨

Tietysti olisi pitänyt sanoa, että kyllä olen. Minulla on vaikutusvaltaa kaikkiin pirpanoihini, ja rakkaaseen puolisooni… Mutta siihen se vaikutusvaltani usein loppuukin. Onko kymmeneen ihmiseen vaikuttaminen vaikutusvaltaa?

Olin hiljaa enkä myöntänyt vaikuttavuuttani. Päällikkö olen. Että en sen enempää.

- Onko joku läheisistäsi poliittisesti merkittävä, diplomaatti tai muu?

                      - Ei. Ei ole.

Vaikka on kyllä puolisoni diplomaatti. Sellainen hän on. Pitäisiköhän soittaa perään, että tarkoittiko tämä sitä, että saa palkkaa diplomaatin työstä, vai että on vapaaehtoinen diplomaatti? Noin niin kuin aina. Diplomaatteja ei kuulemma koske samat lait kuin muita. Hyvä tietää.

- Onko sinulla rahaliikennettä suuren riskin maihin?

                      - Ei ole.

Niin vaan sai tyttö korttihakemuksen lähtemään. 

Ohimennen vielä kysäisin, että miltä se tuntuu olla töissä pankissa, josta ei saa rahaa?

Ei kuulemma näyttele raha suurtakaan osaa heidän työstään. Ei tunnu miltään.

Pää pyörällä poliittisesti vaikutusvallattomana poistuin siitä tutusta näkymättömän rahan pankista.

Hoitotahto

Kerron sen nyt, kun vielä kykenen. Että sitten tiedätte, kun asia on ajankohtainen. 

Että siksi tähän on tultu.

Ihan varmasti olen vapaaehtoisesti Päällikkö. Koen sen tehtävän valtavana siunauksena. Ihan itse, jos saisin valita, millainen elämäni on juuri nyt, se olisi juuri tällainen.

Silti. Silti tunnearsenaalissani on myös jotain sellaista, mitä sanotaan turhautumiseksi ja kyllästymiseksi.

Se tulee silloin, kun on juuri saanut jonkun nurkan siivottua, niin jo on sillä aikaa toisessa päässä taloa on pommi räjäytetty. Tai illalla, jos ajattelee menevänsä nukkumaan ja aukaisee onnellisena makuuhuoneen oven, ja kas – peittoja ei näy missään ja kompastut niihin sängyn vieressä kävellessäsi – ja niissä ei ole edes lakanoita. Kuka lie tarvinnut mihin lie? Nukkuu kaikki peittovarkaaksi epäiltävät.

Tai käyn lakanakaapilla, ja iloitsin päivällä siitä miten omatoimisia lapseni olivatkaan... 

ja tajuntaani aukeaa, että lakanakaapista on tullut Niagaran putous kaikkine kuohuineen.

Tai juuri silloin, kun sain ompeluhuoneesi kirjahyllyn järjestettyä ja illalla oli aikomuksena vain viedä sinne lisää kankaita, niin huomaat, että kas kas – kaappi on hävinnyt.

Totta on kyllä sekin, että oli sovittu, että se kyseinen kaappi siirretään toiseen huoneeseen. Ja sen toisen huoneen haltija on saanut siivottua huoneensa ja tehnyt siitä ihanan.

Mutta oli sovittu, että ENSIN ostetaan mulle uusi kaappi ja SITTEN siirretään vasta se metrin leveä komero, joka oli täynnä kankaita, kaavalehtiä, askartelutarvikkeita, puikkoja, virkkuukoukkuja, laminointikone, kierresidontareiítin, ja mitä tuollainen metrin korkuinen kattoon asti kaappi voi ompeluhuoneessa sisältääkään – ne KAIKKI oli siinä ompeluhuoneen lattialla epämääräisissä kasoissa – ja minulta odotetaan, mitäpä muutakaan, kuin että menen sinne kaappivarkaan huoneeseen kehumaan, kuinka siistiksi hän on huoneensa siivonnutkaan, ja kuinka iso tyttö hän onkaan, ja kuinka valtavan kauniisti ja tyylikkäästi nuo kaikki tavarat on nyt järjestetty.

Ehkä kuitenkin silloin tunnen oloni  kaikkein itsekkäimmäksi, kun kylpyhuoneessa etsin hammasharjaani, ja mielessäni raivoan, että minkä takia mulla ei ole tässä talossa MITÄÄN OMAA?

Että onko ihminen perimmiltään niin epäsosiaalinen, että alkaa hetkellisesti inhomaan sitä kämppäkaveria, joka on varastanut MINUN hammasharjani? 

Ja jos sitten etsintöjeni päätteeksi sen jostain löydän, mieleeni nousee omituisia epäilyksiä siitä, että mitä kaikkea sillä harjalla on voitu tehdä, ja sen vihdoin löytyneen hammasharjan käyttö alkaa tuntua varsin epämiellyttävältä.

Niin sitä minä vaan toivon, että jos sitten aikanaan olen niin huonokuntoinen, että asetun asumaan johonkin, missä joku voi minua auttaa päivittäisissä asioissa…

Pyydän siis silloin, että ette päivittele, jos toivon käyttööni kahdeksaa hammasharjaa, tai lukittua hammasharjakaappia, sillä siihen on ihan omat syynsä.

Antakaa vaan sitten se kaappi. 

Furmanin ratkaisukeskeisyyden lumoissa

'

FURMANIN RATKAISUKESKEISYYDEN LUMOISSA

Olen törmännyt neljänlaisiin kasvatuskirjoihin.

1.     Sellaisiin, joissa joku kertoo kaularanka-vatsakeskeisen linjan tai nenä-selänyläosakeskeisen kasvatustieteen tutkijoiden tuloksia vertaillaan keskenään ja niitä vielä kritisoidaan. Näihin törmätään heti kasvatustieteen perusopintojen alkaessa. Tentissä pyydetään vertailemaan kritiikkejä keskenään. Niillä ei ole mitään tekemistä elämän kanssa.

2.     Sellaisia, jotka on kirjoitettu näiden tutkijoiden kirjallisuuteen perustuvan kokemuksen valaisemina ja oma harrastuspohjainen kasvatustoiminta on näennäisen niukasti yhdistettävissä arkielämään.

3.     Sellaisia, joissa itse on huomattu, miten paljon maailmassa on huonoja vanhempia ja kuinka paljon itsellä on jakamista ja ojentamista, syyllistämisen tarvetta.

4.     Sitten tällaisiin, helmiin, joka on nyt kädessäni… Että meille tavallisille vanhemmille kerrotaan selkokielisesti, kuinka ihan tavallinen lapsi ihan tavallisen vanhemman keinoin useimmiten saadaan toimimaan hiukan enemmän toivottuun suuntaan.

Ben Furman: Olen ylpeä sinusta. Tammi, 2012.

Olen kirjoittamalla ja asiaa konkreettisesti käsittelemällä oppija. Siksi referoin tätä upeaa kirjaa tätän blogitekstiin.

Ben Furman, psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti, on ehkä Suomen tunnetuin ratkaisukeskeisen kasvatussuuntauksen apostoli. Furman on esitellyt kirjassaan myös Muksuopin, josta kirjoitan joskus toiste. Tässä tekstissä on siis lyhennettynä Furmanin ajatuksia yllyttämässä tämän upean vanhemmuuden käsikirjan hankkimiseen ihan omaan kirjahyllyyn.

KIRJAN SISÄLTÖ

Luku 1 Miten kehut ja kannustat lasta?

Luku 2 Miten saat lapsen toimimaan kuten pyydät?

Luku 3 Miten teet yhteistyötä toisten aikuisten kanssa?

Luku 4 Miten ratkaiset ongelmat ja vaikeudet?

Luku 5 Miten puutut vääryyksiin ja rikkomuksiin?

LUKU 1 Miten kehut ja kannustat lasta?

Furmanin mielestä lasta on tärkeä kehua. Positiivinen palaute on tehokkain aikuisen tapa vaikuttaa lasten käyttäytymiseen.

-         Olen ylpeä sinusta!

-         Hyvin sanottu!

-         Oletpa taitava!

-         Minä rakastan sinua!

-         Onpa hieno!

-         Kauniisti tehty!

Pientä lasta on helppo kannustaa. Hän ottaa sen vastaan. Kun ikää tulee lisää, Furman suosittelee laajentamaan valikoimaa ja käyttämään vaihtelevasti erilaisia tapoja. Mitä enemmän tapoja, sen varmemmin menee perille.

1.     Kiittäminen

-         Lasta voi kiittää myös asioista, joita hänen kuuluukin tehdä.

-         Kiittäminen on sosiaalinen taito, josta on hyötyä kaikissa ihmissuhteissa.

2.     Juorukehu

-         Kehu lasta toisen aikuisen kuullen

-         Kerro lapselle mitä mukavaa toinen aikuinen on hänestä sanonut

-         (oma kokemus: Jos lapsen on vaikea ottaa kehuja vastaan, kerro toiselle aikuiselle lapsestasi jotain hyvää, niin että mukamas lapsi ei kuule)

-         Testaa juorukehua myös toisista aikuisista, esim. puolison kehumista anopillesi

3.     Sanaton kehuminen

-         Taputa lapselle

-         Näytä peukkua

-         Näyttele hämmästynyttä

-         Pörrötä lapsen tukkaa

-         Läpsäytä lapsen kanssa

-         Pyydä toista aikuista katsomaan mitä lapsi on tehnyt

-         Ota kameralla kuva siitä mitä lapsi on tehnyt

4.     Kyselevä kehuminen

-         Pyydä lapsen kertomaan miten sinä nyt tämän teit

-         Voi testata myös aikuisiin

5.     Yrittämisestä kehuminen

-         Voi käyttää silloin, kun lapsi on yrittänyt toimia niin kuin on pyydetty. Suunta oikea.

6.     Leikkisä kehuminen

-         Huumorilla saa mukavaa maustetta kehumiseen. Kuten lapselle, joka pelkää silittää koiraa, että ”Ihanko totta? Oliko se elävä vai täytetty?”

Kun lapsi ei halua, että häntä kehutaan?

-         Lapselta voi kysyä millainen tapa on ok

-         Voi kertoa lapselle, että mulla olisi vähän kehuttavaa mielessä, mutta haluatkohan kuulla?

Kehumisen aiheuttama kateus

Kun toista lasta kehutaan, sen vieressä olevan lapsen reaktio on:

”AI ENKÖ MINÄ MUKA KÄYTTÄYTYNYT…”

On tärkeä kehua tasapuolisesti kaikkia lapsia vuorollaan. Ja lasten on hyvä oppia, että joskus toista lasta kehutaan muiden kuullen.

Kateutta voi välttää kehumalla kaikkia tasapuolisesti.

Ryhmäkehu vähentää kateutta ja kilpailua. Se myös parantaa sisarusten välejä ja vaikuttaa positiivisesti ryhmähenkeen.

On myös ansionvierityskehu.

”Oletpa oppinut tämän hyvin. Kiitos muille, jotka olette häntä kannustaneet”

Tästäkin on monta hyvää esimerkkiä kirjassa.

Lasten vertaaminen toisiinsa

Tästä on ihan selkeä käsky:

”ÄLÄ VERTAA LAPSEN OSAAMISTA TOISEN LAPSEN OSAAMISEEN VAAN HÄNEN OMAAN AIKAISEMPAAN OSAAMISEENSA.”

Sillä heikommalle tulee väistämättä paha mieli. Saattaa aiheuttaa kiusaamista.

LUKU 2 Miten saat lapsen toimimaan kuten pyydät?

Tästä oli tietysti muutamia huonoja esimerkkejä.

Hiukan huvittikin tämä muistisääntö: Ikään kuin käsi, jossa on viisi sormea. Peukalosta aloitetaan.

1.     Kontaktisormi = Luo puheyhteys lapseen

2.     Pyyntösormi = Kerro selkein sanoin miten haluat hänen toimivan

3.     Perustelusormi = Perustele, miksi

4.     Kannustussormi = Kehu, kannusta, rohkaise

5.     Kättä päälle –sormi = Sovi lapsen kanssa miten menetellään

Esimerkki.

KONTAKTISORI: ”Kultaseni, kuuntele nyt minua. Laita se peli pois vähäksi aikaa.

PYYNTÖSORMI : ”Haluan, että keräät lelusi lelulaatikkoon…”

PERUSTELUSORMI: ”…niin että huoneesi on siisti, kun mummi tulee käymään.”

KANNUSTUSSORMI: ”Muistatko, kuinka ripeästi sinä keräsit viime kerralla? Olit tosi nopea!”

KÄTTÄ PÄÄLLE –SORMI: ”Eihän tarvitse sanoa toista kertaa, eihän?

Näistä onkin sitten monta sivua hyviä perusteluja ja esimerkkejä. Ai että  on helppo lukea ja allekirjoittaa kaikki! Esimerkiksi se, että ihan turha on pyytää lapselta yhtään mitään, jos hän jatkaa pelaamista.

LUKU 3 Miten teet yhteistyötä toisten aikuisten kanssa?

On vaikea saada lapsia tottelemaan, jos heitä kasvattavat aikuiset ovat erimielisiä siitä, miten lapsia pitäisi kasvattaa. Tämä luku avarsi itselleni paljon. Yhteistyötä puolison ja koulun kanssa.

Vältä toisen aikuisen moittimista.

Edistä yhteistyötä ennalta.

Anna positiivista palautetta niille aikuisille, jotka ovat mukana lapsen kasvattamisessa. Ja taas huippuja esimerkkejä siitä, miten opettajia, päiväkodin tätejä ja puolisoa voi kannustaa.

YHTEEN HIILEEN PUHALTAMINEN

-         Pyyntöä esittäessa kerrotaan lapselle, että me isän kanssa ollaan sitä mieltä.

-         Tai että opettaja sanoo lapsille, että vanhempien kanssa päätettiin

-         Tai päiväkodissa sanotaan, että Olen luvannut äidillesi että…

Yksi erinomainen vinkki lähestyä kyseessä olevaa pulmaa, on sen toisen aikuisen asiantuntijuuden arvostaminen.

Pyytämällä ehdotusta luodaan perusta yhteistyölle. Mikä tahansa ehdotus on parempi kuin ei ehdotusta ollenkaan. Silloin toinen aikuinen on vastaanottavaisempi kuulemaan myös sinun ehdotuksesi, kun olet ensin pyytänyt häneltä neuvoa.

Esim. vanhempi ottaa yhteyttä kouluun tai opettaja kotiin… tai äiti isälle?:

Meillä on tällainen ongelma. Mitä sinä ajattelet? Mitä sinä ehdotat?

PUHU ASIOIDEN OPPIMISESTA – ÄLÄ ONGELMISTA

”Jos toinen aikuinen ei näe jotain ongelmaa, joka sinusta on ilmeinen, voi olla turha yrittää kääntää hänen päätään. On parempi muuttaa sitä tapaa, miten otat asian puheeksi ja puhua ongelman sijaan taidosta, joka lapsen pitäisi oppia. Toisen aikuisen on helpompi hyväksyä ajatus siitä, että lapsen pitäisi oppia jokin taito, kuin ajatus siitä, että lapsella on jokin ongelma, josta pitäisi päästä eroon. ”

                 HUIPPUJUTTU. Toim huom. ;)

Jos tarvitset tiukempaa linjaa

Jos toinen samaa lasta kasvattava aikuinen toimii tavalla, jota ei missään nimessä voi hyväksyä – hän esimerkiksi haukkuu tai nimittelee lasta – on sinun ilmaistava itsesi mahdollisimman selkeästi ja suoraviivaisesti, mutta kuitenkin niin kunnioittavalla tavalla, että hän pystyy ottamaan sanomasi vastaan.

1.     Ilmaise ymmärtäväsi häntä

2.     Tee selväksi, että et kuitenkaan voi hyväksyä sitä, miten hän toimii

3.     Tarjoa apuasi ja auta häntä keksimään, miten hän voisi toimia jatkossa

”Esim. Ymmärrän, että suutut hänelle… mutta en voi hyväksyä, että… Mietitään yhdessä, mitä voisit tehdä sen sijaan, että ….”

Käännä toisen arvostelu keskusteluksi

Se, että olet yhteistyöhakuinen toisten aikuisten kanssa, etä takaa sitä, että muut toimivat samalla tavalla sinua kohtaan.

Myös sinua voidaan tulla arvostelemaan…

Jos joudut tähän tilanteeseen, hengitä syvään, laske viiteen ja ajattele, että asianomaisella on enemmän oppimista kuin sinulla.

Pysy rauhallisena. Älä puolustaudu vaan riisu arvostelijasi aseista kyselemällä häneltä miten vastaavissa tilanteissa kannattaisi toimia.

”Sinulla on ilmeisesti mielessäsi jokin parempi tapa toimia? Mikä se on? Mitä sinä toivot tai ehdotat?”

Luku 4 Miten ratkaiset ongelmat ja vaikeudet

Tässä kappaleessa mennään sitten taas Muksuopin puolelle. Hyviä juttuja. Kirjoitan vain tästä nämä 10 kohtaa, jotka ON HYVIÄ!!! Pelkästäään tämän luvun takia kannattaa ostaa koko kirja. Se Muksuoppi on samaa juttua, mutta tähän kirjaan vähän tiivistetymmin laitettu ja selkeämmin.

1.     Selvitä itsellesi mikä on lapsen ongelma

2.     Mieto mikä TAITO lapsen pitää oppia, jotta hän voi voittaa ongelmansa

3.     Selitä lapselle, että haluat hänen oppivan tuon kyseisen taidon

4.     Auta lasta näkemään, mitä hyötyä siitä on, että hän oppii kyseisen taidon

5.     Pyydä lasta antamaan taidolle nimi

6.     Auta lasta miettimään, keitä hänelle tärkeitä ihmisiä hän pyytää kannustajikseen

7.     Auta lasta miettimään, miten lapsi juhlistaa taidon oppimista

8.     Mieti lapsen kanssa, miten hän harjoittelee taitoaan ja miten muut kannustavat häntä, kun he näkevät, että hän tekee parhaansa

9.     Anna lapsen päättää, miten hänen kannustajansa voivat muistuttaa häntä hänen taidostaan, jos (ja kun) hän välillä unohtaa sen.

10.  Kun lapsi on oppinut taitonsa, toteuta suunniteltu juhlistaminen ja pyydä häntä samassa yhteydessä kiittämään kannustajiaan.

Luku 5 Miten puutut vääryyksiin ja rikkomuksiin?

Tässä luvussa kerrotaan seikkaperäisesti mikä olisi rakentava suhtautuminen lapsen virheisiin.

1.     Keskustele lapsen kanssa siitä mitä hän on tehnyt.

2.     Auta häntä ymmärtämään, miksi se, mitä hän teki, on väärin.

3.     Auta häntä miettimään, miten hän voisi pyytää tekoaan anteeksi.

4.     Auta häntä miettimään, miten hän voisi sovittaa tai hyvittää tekonsa.

5.     Pyydä häntä lupaamaan, ettei hän tee samaa toista kertaa ja mieti yhdessä hänen kanssaan, mikä voisi auttaa häntä pitämään lupauksensa.

6.     Pyydä häntä lopuksi sanomaan, miten hän auttaisi toista lasta, joka on tehnyt tai aikeissa tehdä samaa.

Näitä kaikkia askeleita vielä avataan paremmin. Ai että nämäkin tuntuu järkeviltä!

Sitten kerrotaan vielä systeemit siihen tilanteeseen, kun lapsi ei myönnä tehneensä mitään väärää.

Yhteenveto

Furmanin viiden suositukseen tiivistelmä:

1.     Kehu, kiitä ja kannusta lasta moninaisilla tavoilla.

2.     Käytä viiden sormen muistisääntöä

3.     Aikuisten yhteistyö auttaa. Herätä toisissa aikuisissa tarve puhaltaa yhteen hiileen

4.     Auta lasta voittamaan ongelma ja mieti mikä taito pitää oppia

5.     Kaikki lapset tekevät jotain väärää tai kiellettyä. Kun niin tapahtuu, älä turhaan suutu lapselle. Auta häntä ottamaan teoistansa vastuu.

Omaksumalla nämä arkiset keinot lasten ja lähipiirin aikuisten kanssa, voi parantaa oman ja lähipiirin elämän laatua.

Tämän kasvatuskirjan kaikki jutut oli paitsi helposti hyväksyttäviä, myös selkeästi kerrottuja ja ehkä osin opittavissakin.

Näitä opettelen. Yritän parhaani!

Kiitos, Ben Furman, tästä mukavasta kirjasta!

Päivystysaika

Väistämättä Päällikkönä kokee välillä riittämättömyyttä. Monestikin.
Jotkut niistä ei ole kovin tärkeitä. Kuten esimerkiksi montako kertaa vuodessa ikkunat pestään tai riittääkö perheen rahat merkkivaatteisiin. Ei pestä. Eikä edes yritetä ostaa kalliita vaatteita.

Lämpimästi yritän pukea. Ja toivon, että vaatteita vaihdetaan niin usein, että ei kuljeta likaisissa paidoissa ja sukissa.

Sitä välillä mietin, että kuinka voisin ihan henkilökohtaisesti, riittävästi ja rakkaasti nähdä näitä pirpanoitani. Huomaanhan, jos jollakin lapsella on huolia tai murheita? Onko minulla aikaa kuunnella? Pysähdynkö?

Pienen lapsen tarpeet on niin ilmeisiä. Kun on nälkä, koko perhe kuulee sen. Tai jos vaipassa on jotain. Me kaikki huomaamme sen, alamme nyrpistellä nenäämme, ja lapsi saa tarvitsemansa hoidon. Kun kuopus oppii kävelemään, koko perhe taputtaa. Saa varmasti huomiota – yllin kyllin!

Lapset kasvavat ja tarpeet eivät ole enää niin selkeitä.

Koko perhe tarvitsee haliaikaa. Sitä, että joku koskettaa. Minäkin tarvitsen. Joskus niin kipeästi, että alan nalkuttaa ja valittaa ihan turhista asioista. Vaikka oikeasti olisin vain haleja ja pusuja vailla. Nalkuttajaa varmasti on inhottavampi halailla, kuin sellaista herttaista rouvaa…

Lapsetkin on välillä haleja vailla.
Diagnoosina Halipula. Halipula näkyy selkeästi heidän olemisessaan. Siihen on onneksi lääke. Pitkät rutistukset, hiusten pörrötys, niskahieronta, perusrasvalla koko kehon "rasvaus", ja muistuttaminen, että olet muuten maailman ihanin 5-vuotias!

Silloin, kun on ollut paljon menemistä ja tulemista, eikä ole oikein ollut perheaikaa, istun päivystäjän tuoliin. Enkä VAIN istu. En laiskottele yhtään, vaikken siivoakaan.

Päivystän. Siinä mustan kulmasohvan nurkassa istun ja istun. Vaikka kaksi tuntia. Pirpanat menevät ja tulevat.

Kuopuskin, jolla on kaikkein kiireisintä, kun pitää tutkia ja maistaa joka paikkaa, ehtii siinä usein olemaan.
Kauan onkin. Istahtaa syliin, halii, kiemurtelee. Lähtee pois. Tulee kohta takaisin ja kiemurtelee pois ja tulee takaisin. Siinä me sitten olemme harsopiilosta tai muuten vaan kukkuu.

Joku hakee allekirjoituksen kokeeseen. Yks kertoo, että koulussa sitä ja että sai synttärikutsun lauantaiksi, joku muistuttaa, että ostathan mulle sen Jopon. Joku näyttää jännää whatsapp-viestiä.

Päivystäjä kuuntelee eikä lähde mihinkään. Istuu.

Sitten on niitä isoja, meillä vielä pieniä isoja. Isompia lapsia, joilla alkaa olla jo asioita, joita ei voi sanoa siinä päivystäjälle, kun muita on lähellä.

Niitä julkisen päivystyksen ohi pyydettäviä hetkiä varten on sovittu ihan omat vuorosanat. ”Äiti. Mä haluisin jutella sun kanssa ihan kahden kesken.”

Siis tämähän on ensiapupäivystyspyyntö. Selkeä sellainen. Silloin järjestän ajan pian. Se aika annetaan  viimeistään heti, kun iskä tulee kotiin, tai sitten, kun pienet on jo omissa sängyissään.

Sitä aikaa arvostan. Olen kiitollinen siitä, että ajan varaaja pyysi sitä.

Ne hetket on hyviä. Samalla vähän silitellään. Ollaan rauhassa ja jutellaan se juttu. Yritän muistaa sanoa myös, että olet minulle rakas.

Se ajanvaraustarpeen aiheuttanut pulmakin saattaa saada eri mittasuhteet.

Usein sovitaan mitä sille tehdään.

Sitä mietin, että saisinpa pidettyä varauskynnyksen matalana. Että osaisin arvostaa sitä aina. En käännyttäisi varaajaa pois.

Että osaisin olla Päivystävä päällikkö.

Pirpanat kenkälaatikolla

Käypä huviksesi teidän eteisessä laskemassa monetko kengät siellä on?

Minä en viiti. Sen tiedän, että niitä on liikaa.
Kesällä siivosin varastoa, ja parittomia kenkiä oli pahvilaatikollinen.

Meillä äiti tykkää kengistä eniten. On monen fiiliksen korkokenkää, lenkkaria, jumppakenkää, juhlakenkää, kotiläppänää, crocsia, kesäkenkää, talvikenkää, nilkkuria ja saapasta, avantokenkää, pitkän kaupunkireissun kävelykenkää ja kaikenlaista.

Kengät on mukavia. Varsinkin, jos ne on hyvät jalkaan. Ja jos ne on hyllyllä hyvässä ojennuksessa.

Jos jokaisella meidän perheen jäsenistä olisi vaikkapa vaan crocsit, lenkkarit, paremmat kesäkengät, kumpparit, yhdet juhlakengät, talvilenkkarit, talven siistimmät kengät, monot ja luistimet, varastossamme olisi noin sata kenkää. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että kenkiä on enemmän.

Jonkin verran kenkiä menee suoraan seuraavalle, mutta on niinkin, että joitakin kokoja tarvitaan kolmet aina yhtä aikaa ja sen seurauksena joutilaita välikokojakin on ihan liikaa.

Tänään meillä oli kenkien kierrätyspäivä. Keli viileni. Crocsit laitettiin eteisestä pyörimästä teknisen tilan hyllylle hiihtolomareissua odottamaan. Kumppareissakin palelee ja lenkkarit on aika äkkiä märät, eivätkä riitä lämmittämään aamukohmeisia lapsia.

Meidän perheessä isä on ylin pahvilaatikkovastaava. Tai ei hän kyllä sellaista titteliä ole ennen tätä juttua itse kuullut, mutta hän on tuossa varastohommassa mestari. Minulla jäisi puolitiehen. Saisin ehkä kenkälaatikot siihen oven eteen tukkeeksi. Tai tuohon kodinhoitohuoneen ovelle. Sitten lähtisin jo muihin hommiin.

Isä haki siis kenkäbanaanilaatikot. Koko perhe huudeltiin koolle, siihen olohuoneen pehmeän maton ympärille. Siellä ne oli touhuissansa kaikki ympäri taloa.

Auottiin porukalla laatikoita. Oli riemua ja intoa!

Oli kengät, joita moni havitteli. Hyvän näköiset. Oli kenkiä, jotka ei kellekään kelvanneet.

Yksi neideistä oli kasvanut niihin ihaniin hopeakimallekenkiin, joista toinen oli kasvanut ulos. Se toinen katseli niitä haikeana. Ne ihanat hopeankiiltävät välikausikengät toivat muistoihin myös ne jo edesmenneet kengät, jotka oli kullan väriset. Neiti oli kävellyt ne loppuun, vetskari repsotti ja lopulta äiti oli heittänyt ne roskiin. Muisto kirveli vieläkin. Ne kengät. Ne oli ihanat.

Se nuorempi, joka sai nämä ehjät hopeankiiltoiset, näytti onnelliselta.

Kuopus istui äidin sylissä mustalla kulmasohvalla nipistelemässä äidin poskea. Välillä hän konttasi kenkälaatikoiden seassa ja purki laatikoista kenkiä lattialle.

Isi mittaili toisella sohvalla poikien varpaita.

Yhdelle ei passannut mitkään kengät.

Kun touhua oli pidetty vähän aikaa, osa lapsista hävisi ja homma pysähtyi. Piti oikein ärähtää, että nyt on tämä kenkätouhu, ja nyt ei lähetä mihinkään.

Harmittihan se yläkerrasta asti könytä takaisin kenkiä ihmettelemään.

Yksi pikkuinen kuskasi äidille kaikki pienet kengät ja hoki:

- nää on ”Leeville” yvät. Ja jatkaa laatikkojen purkamista, ja taas tiedottaa

- Nää mattuu mulle. Nää mattuu mulle. Äiti nää mattuu mulle.

- Varmasti mattuu, lupailee äitikin ja hymyilee mielessään klonksuvia kenkiä katsellen.

Pian joku isoimmista on saanut kokeilut suoritettua ja mutisee itsekseen:

- Mää oon ihan ylityytyväinen näihin mitä mulle löyty… Ja vielä jatkaa:

- Äiti. Saankö nyt mennä? Ja vielä tarkistaa

- Siis jos mää nyt meen, niin ethän huuda mua enää tänne takaisin.

Yläkertaan on ärsyttävä kiivetä, jos kohta pyydetään takaisin.

Tietenkin joku nousee myös sohvalle seisomaan, ja saa äkkiä komennon istua alas.

Se vanhin poika, jolle on ostettu viime kevään alennusmyynnistä uudet kengät, havittelee tietysti niitä, mutta äiti ei vielä suostu. Ei sitten millään.

Ja selittää, että kun kengät kastuu ja kuivuu ja kurautuu ja pestään ja kuivuu, niiden lämpimyys häviää. Että kyllä sinä vielä ne kengät saat, kunhan tulee kunnon talvi. Ehkä joulun aikaan. Ja tämä pikkumies katsoo nappisilmillään:

- Äiti. Onko joulun jälkeen kylmä?

Äiti vakuuttaa, että joulun aikaan alkaa olla niin kylmä, että saat ne uudet kengät.

Kun koko porukan kenkäkohtaus alkaa olla ohi, istuu yksi pieni mies sohvalla naama väärin päin ja mököttää.

Kaikki. Ihan kaikki kengät on tyhmiä. Ei auta selitykset eikä maanittelut. Tämä nuori mies ei kelpuuttanut mitään kenkiä. Kaikissa oli jotain vikaa. Isi mittaa pohjallisia, vertaa kenkien pohjia ja jalkoja. Kaikki tyhmiä. Liian isoja tai pieniä.

Semmoista on Pirpanoiden kenkätouhu. Huomenna on vuorossa toppatakit ja puvut.

Pyyhesota uimarannalla

Siitä me illan päätteeksi pakattiin pyyhkeet ja uikkarit kasaan.
Lähdettiin pesulle ja uimaan.

Helle oli läkähdyttänyt. Jalat likaiset. Paita moneen kertaan kastunut ja kuivunut. Lämmin.

Lupasin lapsille, että mennään Patiksen rantaan uimaan. Yöuinnille.

Otettiin serkku ja kaveri mukaan. Hyvin mahtui autoon, kun pienet jäi iskän kanssa nukkumaan.
Uitiin ja virkistyttiin.

Huikkasin lähtölaskennan, näytin viittä sormeani, ja siitä niitä vähitellen laskin vähemmäksi, minuutti kerrallaan, kunnes oltiin nollassa.
Autoon.

Sitten se alkoi.
- Se oli minun pyyhe.
- Eipäs, kun minä otin sen.
- Sulla oli tommonen, mutta vähän erilainen.
- Eipäs ja juupas ja eipäs... Mullapas.
- Äiti toi ottaa mun pyyhkeen.
- Äiti toi valehtelee. Se olin minä.
- Ihan varmasti tuo ei ottanut tuota, kun minä kannoin tuon pyyhkeen autoon...

Huoh.
- Koittakaapas päästä sopuun sen pyyhkeen kanssa.
- Ku toi vaan valehtelee.
- Toi otti mun kädestä


Siinä sitten pohtii äiti viisaita sanoja. Esittelee vaihtoehtoja. Ehdottaa vuorottelua.
Molempia palelee ja pyyhe on molempien.

Ilta-aikaan lyhytpinnaisena aika pian ehdottaa äiti, että molemmat pihalle autosta ja pyyhesopua hakemaan.
- Minä en lähde.
- Enkä minä.

Vieraat tyttäret tuovat äidille lisää paineita.
Että ilikiävät vieraiden nähden. Että noinkin tärkeästä aiheesta.

Toinen astuu askeleen autosta ulos, ja palaa taas.
- Kävin jo.

Äiti raapii päätään ja pohtii millä viisaudella saisi tolkun pyyhesotaan.
Ajatukset harhailevat.

On ne ennenkin ihmiset kinastelleet. Silloinkin, kun Salomon oli kuninkaana. Häntä pidettiin viisaana.
Toivat kuninkaan eteen kaksi naista, joista molemmat sanoivat, että tämä lapsi on minun!
Ihan varmasti silloin he molemmat tiesivät, kummanko lapsi on. Toinen valehteli.
Niin tässäkin pyyhesodassa. Toinen valehteli tai luuli pyyhettä omakseen. Toinen oli oikeassa.

Vastausta ei löytynyt. Äiti alkoi toivoa tilanteeseen Salomonin viisautta.

Salomon sentään keksi keinon. Sanoi, että laitetaan vauva kahtia. Toinen saa toisen puolen, toinen toisen.
Silloin oikea äiti sanoi, että ei tarvitse laittaa. Ja se väärä äiti sanoi, että laitetaan vaan.
Siitä Salomon tiesi, että oikea äiti on se, joka sanoo, että ei tarvitse laittaa. Oikea äiti halusi, että lasta ei vahingoiteta.

Miten lie olisi käynyt pyyhkeen. Tuskin kumpaakaan olisi kiinnostanut pyyhkeen kohtalo. Siinä se olisi sitten ollut repaleinen pyyhe. Kaksi liian pientä palasta. Rispaantuakin voisivat.

Äiti kokeili, jotta auttaisiko auton perässä kävely. Sotasankarit auton perään ja hiljaa ajelua - ja autoon tullessaan sota jatkui.

Ei tullut tolkkua.

Siinä sitä sitten ihmeteltiin pyyhettä. Sisarukset yritti sovitella.

Äitiä hävetti eniten vieraiden tyttöjen takia. Sitä siinä ääneen pohtikin, että onkohan niin, että kenelläkään muulla perheellä ei ole näin kekseliäitä riitelijöitä kuin meillä.
Että pilataan oma ja toisten uimareissu tappelemalla pyyhkeestä.

Tytöt katsoivat ensin hetken toisiaan. Sitten he purskahtiat nauruun.
- Noin meidänkin äiti ja isä aina sanoo.

Ilta pimeni ja minuutit kuluivat.

Toiselle vapautui joltakin toiselta hiukan käytetty pyyhe. Auto seisoi tien poskessa. Oli hiljaista.

Pian äidin saarnakin päättyi.

Vieläkään en tiedä kenenkä pyyhe lopulta oli.

Jossain vaiheessa alkoi sotilaiden sydämet sulaa. Pyysivät toisiltaan anteeksi.
Äidinkin piti pyytää, kun hermothan siinä oli menneet.

Vielä yllytti äiti, että pyytäkää muiltakin, kun taisitte pilata uimareissun fiilikset. Muut antoivat. Sisarukset, serkku ja kaverit. Saatiin sopu autoon ja ajeltiin takaisin.

Semmoista se on Pirpanoiden kanssa uimarannalla.

Lööppisankarit

Arvoisat lööppisankarit. Pelon ja kauhun lietsojat. Arvoisat toimittajat.
Haluan kertoa teille jotain siitä, miten kamaluuksissa rypeminen vaikuttaa tavallisen perheillan kulkuun.

Olin neljän tyttäreni kanssa ihan tavallisena iltana ruokakaupassa.

- Äiti kato! huudahtaa heistä se nokkela, joka huomaa ympärillään kaiken.

- Äiti mikä on verilöyly?
- Aa... arvasinkin, että se ei ole mitään onnellista.
- Äiti, Suomikin on Eurooppaa.

- Äiti tuleeko Suomeenkin sota?

- Äiti miks se on semmoinen?

- Äiti joutuuko isä sotaan?
- Äiti. Kuoleeko isä siellä?
- Ampuuko ne naisia ja lapsia?
 - Voiko lapset kuolla sodassa?

Sitten syödään iltapalaa. Ostokset on purettu kaappiin.

Kyyneleet alkavat valua 8-vuotiaan tyttäreni poskia pitkin.
Ahdistunut, epätoivoinen katse suuntaa kauas...

- Äiti... tähänkö mun pieni elämä sitten päättyy?

Äidinkin poski alkaa kastua.

- Äiti. Vaikka taivaassa olisi kuinka ihanaa, niin olisin vielä halunnut tutustua tähän maailmaan...


Arvoisat toimittajat.
Vaikka kuinka jännää olisi muokata raflaavia otsikoita, niin haluatteko te tätä?

Kertokaa nyt se parempi tietoa siitä, milloin se verilöyly tulee. Tuleeko se meidän paikkkakunnalle? Kuolenko minä. Kuoleeko isi? Kuoleeko tämä pieni tyttö? Ketä siihen sotaan osallistuu? Saako niitä ampua, joilla ei ole pyssyä? Saako naisia ja lapsia ampua?

Ampuuko ne, vaikka ei sais?

VASTATKAA? SELITTÄKÄÄ!

Ylämäki, jatkokertomus, osa 2

(tässä alussa tarinan alku, osa 1 Ylämäki)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.

Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.

  

Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.

Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)


--- 

Saab-mies, osa 2

Siinä istuin talvipakkasessa vinoon parkkeeratun autoni kanssa.
Katselin ohi kiirehtiviä autoja. Siitä auton vierestä aivan hiljaa ajoi valkoinen ysikutonen Saabbi. Kuljettaja katseli, jarrutti, ja pysäköi autonsa aivan eteeni.

Kyydistä nousi mies, jolla oli siniset farkut, työn jälkiä täynnä oleva toppatakki. Musta neulepipo, jossa luki ”Thinsulate”. Siinä hän hiukan ujosti käveli autoa kohti, ja ihmetteli vinossa olevaa autoani.

-          Onko kaikki hyvin? kyseli Saab-mies.

-          Itse asiassa ei, vastasin. - Autostani on polttoaine loppu ja en tiedä mitä tekisin. Ei ole kanisteria, ja en oikein tunne täältä  ketään, jolle voisin soittaa.

-          Jaa, tuumasi Saab-mies kainosti hiukan ohi katsoen. - Minulla olisi kanisteri.

-          Niinkö? iloitsin. Voisitko auttaa?

-          No voisinhan minä.

Saab-mies tiesi heti, missä on lähin huoltoasema, ja pyysi kyytiinsä, jotta voitiin lähteä kanisteria täyttämään.

Sukulaissielu, ajattelin, kun avasin etuoven. Etupenkki oli yhtä täynnä tavaraa, kuin omanikin. Etupenkin suojana oli paksu tyyny, joka ehkä joitakin vuosia sitten oli ollut valkoinen. Siihen sain istahtaa kuin kuningatar, jolle kaikki lankeaa kuin luonnostaan!

-          Minulla on omassakin autossa bensamittari rikki, sanoi Saabmies, ja kertoi, että on itsekin joutunut tilanteisiin, jossa on tarvinnut apua toisilta. Joululomallakin oli tarvinnut soittaa kaverille, joka oli sitten ajellut Urjalaan häntä auttamaan.

Minua niin hymyilytti. Niin epätodellinen olo istua siinä tuntemattoman Saab-miehen kyydissä ajamassa kohti automaattia, joka itse asiassa oli aivan siinä lähettyvillä, parin kilometrin päässä.

Siihen katoksen alle ajettuamme otti Saab-mies taskustaan ruttuisen vitosen, ja tuumasi:

-          laitan ensin vähän bensaa omaan tankkiini, ettei käy niin, että minultakin loppuu bensa.

Automaatti sylki setelin takasin, mutta tottunein kädenliikkein Saab-mies oikoi vitosta ja sai automaatin hyväksymään sen. Niin oli Saabin tankissa taas vitosella bensaa.

Takakontista löytyi komea vihreä kanisteri, jonne sitten dieseliä tankattiin. Näppäilin tunnuslukuni, ja Saab-mies huuteli vielä ohjeeksi, että laita sitten siihen varaukseksi kymppi. Ei tarvinnut minun käsiänikään sotkea dieseliin, kun Saabmies reippaasti touhusi niin, että hiukan hengästyttikin häntä se ahertaminen ja laittoi puuskuttamaan.

Pian oltiinkin jo takaisin autolla ja diesel lorisi iloisesti tankkiin. Kuusi ja puoli litraa.
Saab-mies kaatoi ja kokeilin käynnistää. Tiesi Saab-mies tarkat systeemitkin siihen:

-          pumppaa ensin hiukan, hän ohjeisti.

Starttailin tuloksetta, kunnes sain vielä viisaan neuvon:

-          laita kaasua ihan pikkusen.

Auto hyrskähti käyntiin! Onnen tunne rinnassa.

Rahapussissa oli ehkä kaksi euroa. Ääretön kiitollisuuden tunne valtasi mieleni, että voi hyvänen aika mitä Saab-miehiä tässä maailmassa voi ollakaan. Thinsulatepipoja!

Kun oikein pengoin, löysin rahapussista kahdeksan euron lounassetelin, ja sanoin antaessani, että rahaa ei pussissani ole, mutta tämän lounassetelin haluan sinulle antaa.

Sen otti Saab-mies käteensä, katseli titä, ja piti siitä kaksin käsin kiinni. Saab-miehen silmät loistivat.

-          Kiitos. Oli mukava auttaa! Kun joutuu joskus itsekin pulaan, on mukava auttaa toisiakin.

Käsittämätöntä. 

Tyhjästä ilmestyi Thinsulatepipo tähän. Ja matka jatkuu. 

Kiitos.