Siellä me oltiin koulun myyjäisissä myyntipöydän takana tyttäreni kanssa ja ihailimme piparkakkutaloa, jonka oli taiteillut luokan näppäräsorminen tyttö.
Kauan sitä katselimme ja viimeisten minuuttien aikana sen sitten nappasin mukaamme.
Paljon tarttui muutakin jouluksi, viimeisten minuuttien aikaan useiden luokkien myyntipöydissä oli kaikki puoleen hintaan. Ei vitosen taatelikakkua raski jättää ostamatta.
Iltaruuaksi ostettiin loput puurot ja sopat, ja soppa-astiakin, kun ei muuten olisi sitä saatu kuskattua.
Kaikille riitti kantamista autoon. Iloisesti siinä jutusteltiin, kunnes
se piparkakkutalo vain yhtäkkiä sujahti sellofaanien välistä maahan!
Että sitten harmitti. Että miten voi talo pudota. Miten se voi olla mahdollista?
Kävelin autolle ja pakkasin ostoksia.
Aloin jäsennellä ajatuksiani.
Oikeastaan piparkakkutaloa me ei oltu tänne tultu ostamaankaan.
Koko talo oli yleensäkin tehty tytön luokan myyjäisiin rahan keruuta varten - ja sen tehtävän se oli tehnytkin. Lisäksi talon leipoja oli oppinut paljon sitä tehdessään.
Lisäksi... Jos olisin sen meille kotiin asti vienyt, niin ressihän siitä olisi tullut. Koko ajan olisi pitänyt sitä vahtia, ettei jonkun pienet sormet käy sitä närppimässä.
Sitten kuitenkin, kun olisin ollut hetken pois kotoa, olisi joku taittunut siitä palan ja ollut salaa hiljaa, ja kohta mua olisi alkanut suututtaa koko piparitalo...
Että oikeastaan paljon parempi, että meni mokoma talo rikki.
Ja vielä...
Jotta voi oppia kantamaan piparkakkutaloa, pitää saada harjoitella piparkakkutalon kantamista. Vasta aikuisena tietää miten vaikeaa se on.
Autossa, siinä liikenneympyrän kohdalla, kun se litran riisipuurokuppi kaatui penkille, alkoi jo hiukan ärsyttää, mutta siitä en kirjoita eri juttua ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti