Pirpanat kenkälaatikolla

Käypä huviksesi teidän eteisessä laskemassa monetko kengät siellä on?

Minä en viiti. Sen tiedän, että niitä on liikaa.
Kesällä siivosin varastoa, ja parittomia kenkiä oli pahvilaatikollinen.

Meillä äiti tykkää kengistä eniten. On monen fiiliksen korkokenkää, lenkkaria, jumppakenkää, juhlakenkää, kotiläppänää, crocsia, kesäkenkää, talvikenkää, nilkkuria ja saapasta, avantokenkää, pitkän kaupunkireissun kävelykenkää ja kaikenlaista.

Kengät on mukavia. Varsinkin, jos ne on hyvät jalkaan. Ja jos ne on hyllyllä hyvässä ojennuksessa.

Jos jokaisella meidän perheen jäsenistä olisi vaikkapa vaan crocsit, lenkkarit, paremmat kesäkengät, kumpparit, yhdet juhlakengät, talvilenkkarit, talven siistimmät kengät, monot ja luistimet, varastossamme olisi noin sata kenkää. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että kenkiä on enemmän.

Jonkin verran kenkiä menee suoraan seuraavalle, mutta on niinkin, että joitakin kokoja tarvitaan kolmet aina yhtä aikaa ja sen seurauksena joutilaita välikokojakin on ihan liikaa.

Tänään meillä oli kenkien kierrätyspäivä. Keli viileni. Crocsit laitettiin eteisestä pyörimästä teknisen tilan hyllylle hiihtolomareissua odottamaan. Kumppareissakin palelee ja lenkkarit on aika äkkiä märät, eivätkä riitä lämmittämään aamukohmeisia lapsia.

Meidän perheessä isä on ylin pahvilaatikkovastaava. Tai ei hän kyllä sellaista titteliä ole ennen tätä juttua itse kuullut, mutta hän on tuossa varastohommassa mestari. Minulla jäisi puolitiehen. Saisin ehkä kenkälaatikot siihen oven eteen tukkeeksi. Tai tuohon kodinhoitohuoneen ovelle. Sitten lähtisin jo muihin hommiin.

Isä haki siis kenkäbanaanilaatikot. Koko perhe huudeltiin koolle, siihen olohuoneen pehmeän maton ympärille. Siellä ne oli touhuissansa kaikki ympäri taloa.

Auottiin porukalla laatikoita. Oli riemua ja intoa!

Oli kengät, joita moni havitteli. Hyvän näköiset. Oli kenkiä, jotka ei kellekään kelvanneet.

Yksi neideistä oli kasvanut niihin ihaniin hopeakimallekenkiin, joista toinen oli kasvanut ulos. Se toinen katseli niitä haikeana. Ne ihanat hopeankiiltävät välikausikengät toivat muistoihin myös ne jo edesmenneet kengät, jotka oli kullan väriset. Neiti oli kävellyt ne loppuun, vetskari repsotti ja lopulta äiti oli heittänyt ne roskiin. Muisto kirveli vieläkin. Ne kengät. Ne oli ihanat.

Se nuorempi, joka sai nämä ehjät hopeankiiltoiset, näytti onnelliselta.

Kuopus istui äidin sylissä mustalla kulmasohvalla nipistelemässä äidin poskea. Välillä hän konttasi kenkälaatikoiden seassa ja purki laatikoista kenkiä lattialle.

Isi mittaili toisella sohvalla poikien varpaita.

Yhdelle ei passannut mitkään kengät.

Kun touhua oli pidetty vähän aikaa, osa lapsista hävisi ja homma pysähtyi. Piti oikein ärähtää, että nyt on tämä kenkätouhu, ja nyt ei lähetä mihinkään.

Harmittihan se yläkerrasta asti könytä takaisin kenkiä ihmettelemään.

Yksi pikkuinen kuskasi äidille kaikki pienet kengät ja hoki:

- nää on ”Leeville” yvät. Ja jatkaa laatikkojen purkamista, ja taas tiedottaa

- Nää mattuu mulle. Nää mattuu mulle. Äiti nää mattuu mulle.

- Varmasti mattuu, lupailee äitikin ja hymyilee mielessään klonksuvia kenkiä katsellen.

Pian joku isoimmista on saanut kokeilut suoritettua ja mutisee itsekseen:

- Mää oon ihan ylityytyväinen näihin mitä mulle löyty… Ja vielä jatkaa:

- Äiti. Saankö nyt mennä? Ja vielä tarkistaa

- Siis jos mää nyt meen, niin ethän huuda mua enää tänne takaisin.

Yläkertaan on ärsyttävä kiivetä, jos kohta pyydetään takaisin.

Tietenkin joku nousee myös sohvalle seisomaan, ja saa äkkiä komennon istua alas.

Se vanhin poika, jolle on ostettu viime kevään alennusmyynnistä uudet kengät, havittelee tietysti niitä, mutta äiti ei vielä suostu. Ei sitten millään.

Ja selittää, että kun kengät kastuu ja kuivuu ja kurautuu ja pestään ja kuivuu, niiden lämpimyys häviää. Että kyllä sinä vielä ne kengät saat, kunhan tulee kunnon talvi. Ehkä joulun aikaan. Ja tämä pikkumies katsoo nappisilmillään:

- Äiti. Onko joulun jälkeen kylmä?

Äiti vakuuttaa, että joulun aikaan alkaa olla niin kylmä, että saat ne uudet kengät.

Kun koko porukan kenkäkohtaus alkaa olla ohi, istuu yksi pieni mies sohvalla naama väärin päin ja mököttää.

Kaikki. Ihan kaikki kengät on tyhmiä. Ei auta selitykset eikä maanittelut. Tämä nuori mies ei kelpuuttanut mitään kenkiä. Kaikissa oli jotain vikaa. Isi mittaa pohjallisia, vertaa kenkien pohjia ja jalkoja. Kaikki tyhmiä. Liian isoja tai pieniä.

Semmoista on Pirpanoiden kenkätouhu. Huomenna on vuorossa toppatakit ja puvut.

Pyyhesota uimarannalla

Siitä me illan päätteeksi pakattiin pyyhkeet ja uikkarit kasaan.
Lähdettiin pesulle ja uimaan.

Helle oli läkähdyttänyt. Jalat likaiset. Paita moneen kertaan kastunut ja kuivunut. Lämmin.

Lupasin lapsille, että mennään Patiksen rantaan uimaan. Yöuinnille.

Otettiin serkku ja kaveri mukaan. Hyvin mahtui autoon, kun pienet jäi iskän kanssa nukkumaan.
Uitiin ja virkistyttiin.

Huikkasin lähtölaskennan, näytin viittä sormeani, ja siitä niitä vähitellen laskin vähemmäksi, minuutti kerrallaan, kunnes oltiin nollassa.
Autoon.

Sitten se alkoi.
- Se oli minun pyyhe.
- Eipäs, kun minä otin sen.
- Sulla oli tommonen, mutta vähän erilainen.
- Eipäs ja juupas ja eipäs... Mullapas.
- Äiti toi ottaa mun pyyhkeen.
- Äiti toi valehtelee. Se olin minä.
- Ihan varmasti tuo ei ottanut tuota, kun minä kannoin tuon pyyhkeen autoon...

Huoh.
- Koittakaapas päästä sopuun sen pyyhkeen kanssa.
- Ku toi vaan valehtelee.
- Toi otti mun kädestä


Siinä sitten pohtii äiti viisaita sanoja. Esittelee vaihtoehtoja. Ehdottaa vuorottelua.
Molempia palelee ja pyyhe on molempien.

Ilta-aikaan lyhytpinnaisena aika pian ehdottaa äiti, että molemmat pihalle autosta ja pyyhesopua hakemaan.
- Minä en lähde.
- Enkä minä.

Vieraat tyttäret tuovat äidille lisää paineita.
Että ilikiävät vieraiden nähden. Että noinkin tärkeästä aiheesta.

Toinen astuu askeleen autosta ulos, ja palaa taas.
- Kävin jo.

Äiti raapii päätään ja pohtii millä viisaudella saisi tolkun pyyhesotaan.
Ajatukset harhailevat.

On ne ennenkin ihmiset kinastelleet. Silloinkin, kun Salomon oli kuninkaana. Häntä pidettiin viisaana.
Toivat kuninkaan eteen kaksi naista, joista molemmat sanoivat, että tämä lapsi on minun!
Ihan varmasti silloin he molemmat tiesivät, kummanko lapsi on. Toinen valehteli.
Niin tässäkin pyyhesodassa. Toinen valehteli tai luuli pyyhettä omakseen. Toinen oli oikeassa.

Vastausta ei löytynyt. Äiti alkoi toivoa tilanteeseen Salomonin viisautta.

Salomon sentään keksi keinon. Sanoi, että laitetaan vauva kahtia. Toinen saa toisen puolen, toinen toisen.
Silloin oikea äiti sanoi, että ei tarvitse laittaa. Ja se väärä äiti sanoi, että laitetaan vaan.
Siitä Salomon tiesi, että oikea äiti on se, joka sanoo, että ei tarvitse laittaa. Oikea äiti halusi, että lasta ei vahingoiteta.

Miten lie olisi käynyt pyyhkeen. Tuskin kumpaakaan olisi kiinnostanut pyyhkeen kohtalo. Siinä se olisi sitten ollut repaleinen pyyhe. Kaksi liian pientä palasta. Rispaantuakin voisivat.

Äiti kokeili, jotta auttaisiko auton perässä kävely. Sotasankarit auton perään ja hiljaa ajelua - ja autoon tullessaan sota jatkui.

Ei tullut tolkkua.

Siinä sitä sitten ihmeteltiin pyyhettä. Sisarukset yritti sovitella.

Äitiä hävetti eniten vieraiden tyttöjen takia. Sitä siinä ääneen pohtikin, että onkohan niin, että kenelläkään muulla perheellä ei ole näin kekseliäitä riitelijöitä kuin meillä.
Että pilataan oma ja toisten uimareissu tappelemalla pyyhkeestä.

Tytöt katsoivat ensin hetken toisiaan. Sitten he purskahtiat nauruun.
- Noin meidänkin äiti ja isä aina sanoo.

Ilta pimeni ja minuutit kuluivat.

Toiselle vapautui joltakin toiselta hiukan käytetty pyyhe. Auto seisoi tien poskessa. Oli hiljaista.

Pian äidin saarnakin päättyi.

Vieläkään en tiedä kenenkä pyyhe lopulta oli.

Jossain vaiheessa alkoi sotilaiden sydämet sulaa. Pyysivät toisiltaan anteeksi.
Äidinkin piti pyytää, kun hermothan siinä oli menneet.

Vielä yllytti äiti, että pyytäkää muiltakin, kun taisitte pilata uimareissun fiilikset. Muut antoivat. Sisarukset, serkku ja kaverit. Saatiin sopu autoon ja ajeltiin takaisin.

Semmoista se on Pirpanoiden kanssa uimarannalla.

Lööppisankarit

Arvoisat lööppisankarit. Pelon ja kauhun lietsojat. Arvoisat toimittajat.
Haluan kertoa teille jotain siitä, miten kamaluuksissa rypeminen vaikuttaa tavallisen perheillan kulkuun.

Olin neljän tyttäreni kanssa ihan tavallisena iltana ruokakaupassa.

- Äiti kato! huudahtaa heistä se nokkela, joka huomaa ympärillään kaiken.

- Äiti mikä on verilöyly?
- Aa... arvasinkin, että se ei ole mitään onnellista.
- Äiti, Suomikin on Eurooppaa.

- Äiti tuleeko Suomeenkin sota?

- Äiti miks se on semmoinen?

- Äiti joutuuko isä sotaan?
- Äiti. Kuoleeko isä siellä?
- Ampuuko ne naisia ja lapsia?
 - Voiko lapset kuolla sodassa?

Sitten syödään iltapalaa. Ostokset on purettu kaappiin.

Kyyneleet alkavat valua 8-vuotiaan tyttäreni poskia pitkin.
Ahdistunut, epätoivoinen katse suuntaa kauas...

- Äiti... tähänkö mun pieni elämä sitten päättyy?

Äidinkin poski alkaa kastua.

- Äiti. Vaikka taivaassa olisi kuinka ihanaa, niin olisin vielä halunnut tutustua tähän maailmaan...


Arvoisat toimittajat.
Vaikka kuinka jännää olisi muokata raflaavia otsikoita, niin haluatteko te tätä?

Kertokaa nyt se parempi tietoa siitä, milloin se verilöyly tulee. Tuleeko se meidän paikkkakunnalle? Kuolenko minä. Kuoleeko isi? Kuoleeko tämä pieni tyttö? Ketä siihen sotaan osallistuu? Saako niitä ampua, joilla ei ole pyssyä? Saako naisia ja lapsia ampua?

Ampuuko ne, vaikka ei sais?

VASTATKAA? SELITTÄKÄÄ!

Ylämäki, jatkokertomus, osa 2

(tässä alussa tarinan alku, osa 1 Ylämäki)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.

Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.

  

Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.

Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)


--- 

Saab-mies, osa 2

Siinä istuin talvipakkasessa vinoon parkkeeratun autoni kanssa.
Katselin ohi kiirehtiviä autoja. Siitä auton vierestä aivan hiljaa ajoi valkoinen ysikutonen Saabbi. Kuljettaja katseli, jarrutti, ja pysäköi autonsa aivan eteeni.

Kyydistä nousi mies, jolla oli siniset farkut, työn jälkiä täynnä oleva toppatakki. Musta neulepipo, jossa luki ”Thinsulate”. Siinä hän hiukan ujosti käveli autoa kohti, ja ihmetteli vinossa olevaa autoani.

-          Onko kaikki hyvin? kyseli Saab-mies.

-          Itse asiassa ei, vastasin. - Autostani on polttoaine loppu ja en tiedä mitä tekisin. Ei ole kanisteria, ja en oikein tunne täältä  ketään, jolle voisin soittaa.

-          Jaa, tuumasi Saab-mies kainosti hiukan ohi katsoen. - Minulla olisi kanisteri.

-          Niinkö? iloitsin. Voisitko auttaa?

-          No voisinhan minä.

Saab-mies tiesi heti, missä on lähin huoltoasema, ja pyysi kyytiinsä, jotta voitiin lähteä kanisteria täyttämään.

Sukulaissielu, ajattelin, kun avasin etuoven. Etupenkki oli yhtä täynnä tavaraa, kuin omanikin. Etupenkin suojana oli paksu tyyny, joka ehkä joitakin vuosia sitten oli ollut valkoinen. Siihen sain istahtaa kuin kuningatar, jolle kaikki lankeaa kuin luonnostaan!

-          Minulla on omassakin autossa bensamittari rikki, sanoi Saabmies, ja kertoi, että on itsekin joutunut tilanteisiin, jossa on tarvinnut apua toisilta. Joululomallakin oli tarvinnut soittaa kaverille, joka oli sitten ajellut Urjalaan häntä auttamaan.

Minua niin hymyilytti. Niin epätodellinen olo istua siinä tuntemattoman Saab-miehen kyydissä ajamassa kohti automaattia, joka itse asiassa oli aivan siinä lähettyvillä, parin kilometrin päässä.

Siihen katoksen alle ajettuamme otti Saab-mies taskustaan ruttuisen vitosen, ja tuumasi:

-          laitan ensin vähän bensaa omaan tankkiini, ettei käy niin, että minultakin loppuu bensa.

Automaatti sylki setelin takasin, mutta tottunein kädenliikkein Saab-mies oikoi vitosta ja sai automaatin hyväksymään sen. Niin oli Saabin tankissa taas vitosella bensaa.

Takakontista löytyi komea vihreä kanisteri, jonne sitten dieseliä tankattiin. Näppäilin tunnuslukuni, ja Saab-mies huuteli vielä ohjeeksi, että laita sitten siihen varaukseksi kymppi. Ei tarvinnut minun käsiänikään sotkea dieseliin, kun Saabmies reippaasti touhusi niin, että hiukan hengästyttikin häntä se ahertaminen ja laittoi puuskuttamaan.

Pian oltiinkin jo takaisin autolla ja diesel lorisi iloisesti tankkiin. Kuusi ja puoli litraa.
Saab-mies kaatoi ja kokeilin käynnistää. Tiesi Saab-mies tarkat systeemitkin siihen:

-          pumppaa ensin hiukan, hän ohjeisti.

Starttailin tuloksetta, kunnes sain vielä viisaan neuvon:

-          laita kaasua ihan pikkusen.

Auto hyrskähti käyntiin! Onnen tunne rinnassa.

Rahapussissa oli ehkä kaksi euroa. Ääretön kiitollisuuden tunne valtasi mieleni, että voi hyvänen aika mitä Saab-miehiä tässä maailmassa voi ollakaan. Thinsulatepipoja!

Kun oikein pengoin, löysin rahapussista kahdeksan euron lounassetelin, ja sanoin antaessani, että rahaa ei pussissani ole, mutta tämän lounassetelin haluan sinulle antaa.

Sen otti Saab-mies käteensä, katseli titä, ja piti siitä kaksin käsin kiinni. Saab-miehen silmät loistivat.

-          Kiitos. Oli mukava auttaa! Kun joutuu joskus itsekin pulaan, on mukava auttaa toisiakin.

Käsittämätöntä. 

Tyhjästä ilmestyi Thinsulatepipo tähän. Ja matka jatkuu. 

Kiitos.

Ylämäki (jatkokertomus, osa 1)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.

Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.

  

Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.

Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)