Translate

maanantai 1. syyskuuta 2014

Ylämäki (jatkokertomus, osa 1)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.
Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.
  
Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.
Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti