Ylämäki, jatkokertomus, osa 2

(tässä alussa tarinan alku, osa 1 Ylämäki)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.

Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.

  

Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.

Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)


--- 

Saab-mies, osa 2

Siinä istuin talvipakkasessa vinoon parkkeeratun autoni kanssa.
Katselin ohi kiirehtiviä autoja. Siitä auton vierestä aivan hiljaa ajoi valkoinen ysikutonen Saabbi. Kuljettaja katseli, jarrutti, ja pysäköi autonsa aivan eteeni.

Kyydistä nousi mies, jolla oli siniset farkut, työn jälkiä täynnä oleva toppatakki. Musta neulepipo, jossa luki ”Thinsulate”. Siinä hän hiukan ujosti käveli autoa kohti, ja ihmetteli vinossa olevaa autoani.

-          Onko kaikki hyvin? kyseli Saab-mies.

-          Itse asiassa ei, vastasin. - Autostani on polttoaine loppu ja en tiedä mitä tekisin. Ei ole kanisteria, ja en oikein tunne täältä  ketään, jolle voisin soittaa.

-          Jaa, tuumasi Saab-mies kainosti hiukan ohi katsoen. - Minulla olisi kanisteri.

-          Niinkö? iloitsin. Voisitko auttaa?

-          No voisinhan minä.

Saab-mies tiesi heti, missä on lähin huoltoasema, ja pyysi kyytiinsä, jotta voitiin lähteä kanisteria täyttämään.

Sukulaissielu, ajattelin, kun avasin etuoven. Etupenkki oli yhtä täynnä tavaraa, kuin omanikin. Etupenkin suojana oli paksu tyyny, joka ehkä joitakin vuosia sitten oli ollut valkoinen. Siihen sain istahtaa kuin kuningatar, jolle kaikki lankeaa kuin luonnostaan!

-          Minulla on omassakin autossa bensamittari rikki, sanoi Saabmies, ja kertoi, että on itsekin joutunut tilanteisiin, jossa on tarvinnut apua toisilta. Joululomallakin oli tarvinnut soittaa kaverille, joka oli sitten ajellut Urjalaan häntä auttamaan.

Minua niin hymyilytti. Niin epätodellinen olo istua siinä tuntemattoman Saab-miehen kyydissä ajamassa kohti automaattia, joka itse asiassa oli aivan siinä lähettyvillä, parin kilometrin päässä.

Siihen katoksen alle ajettuamme otti Saab-mies taskustaan ruttuisen vitosen, ja tuumasi:

-          laitan ensin vähän bensaa omaan tankkiini, ettei käy niin, että minultakin loppuu bensa.

Automaatti sylki setelin takasin, mutta tottunein kädenliikkein Saab-mies oikoi vitosta ja sai automaatin hyväksymään sen. Niin oli Saabin tankissa taas vitosella bensaa.

Takakontista löytyi komea vihreä kanisteri, jonne sitten dieseliä tankattiin. Näppäilin tunnuslukuni, ja Saab-mies huuteli vielä ohjeeksi, että laita sitten siihen varaukseksi kymppi. Ei tarvinnut minun käsiänikään sotkea dieseliin, kun Saabmies reippaasti touhusi niin, että hiukan hengästyttikin häntä se ahertaminen ja laittoi puuskuttamaan.

Pian oltiinkin jo takaisin autolla ja diesel lorisi iloisesti tankkiin. Kuusi ja puoli litraa.
Saab-mies kaatoi ja kokeilin käynnistää. Tiesi Saab-mies tarkat systeemitkin siihen:

-          pumppaa ensin hiukan, hän ohjeisti.

Starttailin tuloksetta, kunnes sain vielä viisaan neuvon:

-          laita kaasua ihan pikkusen.

Auto hyrskähti käyntiin! Onnen tunne rinnassa.

Rahapussissa oli ehkä kaksi euroa. Ääretön kiitollisuuden tunne valtasi mieleni, että voi hyvänen aika mitä Saab-miehiä tässä maailmassa voi ollakaan. Thinsulatepipoja!

Kun oikein pengoin, löysin rahapussista kahdeksan euron lounassetelin, ja sanoin antaessani, että rahaa ei pussissani ole, mutta tämän lounassetelin haluan sinulle antaa.

Sen otti Saab-mies käteensä, katseli titä, ja piti siitä kaksin käsin kiinni. Saab-miehen silmät loistivat.

-          Kiitos. Oli mukava auttaa! Kun joutuu joskus itsekin pulaan, on mukava auttaa toisiakin.

Käsittämätöntä. 

Tyhjästä ilmestyi Thinsulatepipo tähän. Ja matka jatkuu. 

Kiitos.