Translate

perjantai 26. syyskuuta 2014

Pirpanat kenkälaatikolla

Käypä huviksesi teidän eteisessä laskemassa monetko kengät siellä on?
Minä en viiti. Sen tiedän, että niitä on liikaa.
Kesällä siivosin varastoa, ja parittomia kenkiä oli pahvilaatikollinen.

Meillä äiti tykkää kengistä eniten. On monen fiiliksen korkokenkää, lenkkaria, jumppakenkää, juhlakenkää, kotiläppänää, crocsia, kesäkenkää, talvikenkää, nilkkuria ja saapasta, avantokenkää, pitkän kaupunkireissun kävelykenkää ja kaikenlaista.

Kengät on mukavia. Varsinkin, jos ne on hyvät jalkaan. Ja jos ne on hyllyllä hyvässä ojennuksessa.

Jos jokaisella meidän perheen jäsenistä olisi vaikkapa vaan crocsit, lenkkarit, paremmat kesäkengät, kumpparit, yhdet juhlakengät, talvilenkkarit, talven siistimmät kengät, monot ja luistimet, varastossamme olisi noin sata kenkää. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että kenkiä on enemmän.
Jonkin verran kenkiä menee suoraan seuraavalle, mutta on niinkin, että joitakin kokoja tarvitaan kolmet aina yhtä aikaa ja sen seurauksena joutilaita välikokojakin on ihan liikaa.

Tänään meillä oli kenkien kierrätyspäivä. Keli viileni. Crocsit laitettiin eteisestä pyörimästä teknisen tilan hyllylle hiihtolomareissua odottamaan. Kumppareissakin palelee ja lenkkarit on aika äkkiä märät, eivätkä riitä lämmittämään aamukohmeisia lapsia.

Meidän perheessä isä on ylin pahvilaatikkovastaava. Tai ei hän kyllä sellaista titteliä ole ennen tätä juttua itse kuullut, mutta hän on tuossa varastohommassa mestari. Minulla jäisi puolitiehen. Saisin ehkä kenkälaatikot siihen oven eteen tukkeeksi. Tai tuohon kodinhoitohuoneen ovelle. Sitten lähtisin jo muihin hommiin.

Isä haki siis kenkäbanaanilaatikot. Koko perhe huudeltiin koolle, siihen olohuoneen pehmeän maton ympärille. Siellä ne oli touhuissansa kaikki ympäri taloa.

Auottiin porukalla laatikoita. Oli riemua ja intoa!
Oli kengät, joita moni havitteli. Hyvän näköiset. Oli kenkiä, jotka ei kellekään kelvanneet.

Yksi neideistä oli kasvanut niihin ihaniin hopeakimallekenkiin, joista toinen oli kasvanut ulos. Se toinen katseli niitä haikeana. Ne ihanat hopeankiiltävät välikausikengät toivat muistoihin myös ne jo edesmenneet kengät, jotka oli kullan väriset. Neiti oli kävellyt ne loppuun, vetskari repsotti ja lopulta äiti oli heittänyt ne roskiin. Muisto kirveli vieläkin. Ne kengät. Ne oli ihanat.
Se nuorempi, joka sai nämä ehjät hopeankiiltoiset, näytti onnelliselta.

Kuopus istui äidin sylissä mustalla kulmasohvalla nipistelemässä äidin poskea. Välillä hän konttasi kenkälaatikoiden seassa ja purki laatikoista kenkiä lattialle.

Isi mittaili toisella sohvalla poikien varpaita.
Yhdelle ei passannut mitkään kengät.

Kun touhua oli pidetty vähän aikaa, osa lapsista hävisi ja homma pysähtyi. Piti oikein ärähtää, että nyt on tämä kenkätouhu, ja nyt ei lähetä mihinkään.
Harmittihan se yläkerrasta asti könytä takaisin kenkiä ihmettelemään.

Yksi pikkuinen kuskasi äidille kaikki pienet kengät ja hoki:
- nää on ”Leeville” yvät. Ja jatkaa laatikkojen purkamista, ja taas tiedottaa
- Nää mattuu mulle. Nää mattuu mulle. Äiti nää mattuu mulle.
- Varmasti mattuu, lupailee äitikin ja hymyilee mielessään klonksuvia kenkiä katsellen.

Pian joku isoimmista on saanut kokeilut suoritettua ja mutisee itsekseen:
- Mää oon ihan ylityytyväinen näihin mitä mulle löyty… Ja vielä jatkaa:
- Äiti. Saankö nyt mennä? Ja vielä tarkistaa
- Siis jos mää nyt meen, niin ethän huuda mua enää tänne takaisin.
Yläkertaan on ärsyttävä kiivetä, jos kohta pyydetään takaisin.

Tietenkin joku nousee myös sohvalle seisomaan, ja saa äkkiä komennon istua alas.

Se vanhin poika, jolle on ostettu viime kevään alennusmyynnistä uudet kengät, havittelee tietysti niitä, mutta äiti ei vielä suostu. Ei sitten millään.
Ja selittää, että kun kengät kastuu ja kuivuu ja kurautuu ja pestään ja kuivuu, niiden lämpimyys häviää. Että kyllä sinä vielä ne kengät saat, kunhan tulee kunnon talvi. Ehkä joulun aikaan. Ja tämä pikkumies katsoo nappisilmillään:
- Äiti. Onko joulun jälkeen kylmä?
Äiti vakuuttaa, että joulun aikaan alkaa olla niin kylmä, että saat ne uudet kengät.

Kun koko porukan kenkäkohtaus alkaa olla ohi, istuu yksi pieni mies sohvalla naama väärin päin ja mököttää.
Kaikki. Ihan kaikki kengät on tyhmiä. Ei auta selitykset eikä maanittelut. Tämä nuori mies ei kelpuuttanut mitään kenkiä. Kaikissa oli jotain vikaa. Isi mittaa pohjallisia, vertaa kenkien pohjia ja jalkoja. Kaikki tyhmiä. Liian isoja tai pieniä.


Semmoista on Pirpanoiden kenkätouhu. Huomenna on vuorossa toppatakit ja puvut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti