Päivystysaika

Väistämättä Päällikkönä kokee välillä riittämättömyyttä. Monestikin.
Jotkut niistä ei ole kovin tärkeitä. Kuten esimerkiksi montako kertaa vuodessa ikkunat pestään tai riittääkö perheen rahat merkkivaatteisiin. Ei pestä. Eikä edes yritetä ostaa kalliita vaatteita.

Lämpimästi yritän pukea. Ja toivon, että vaatteita vaihdetaan niin usein, että ei kuljeta likaisissa paidoissa ja sukissa.

Sitä välillä mietin, että kuinka voisin ihan henkilökohtaisesti, riittävästi ja rakkaasti nähdä näitä pirpanoitani. Huomaanhan, jos jollakin lapsella on huolia tai murheita? Onko minulla aikaa kuunnella? Pysähdynkö?

Pienen lapsen tarpeet on niin ilmeisiä. Kun on nälkä, koko perhe kuulee sen. Tai jos vaipassa on jotain. Me kaikki huomaamme sen, alamme nyrpistellä nenäämme, ja lapsi saa tarvitsemansa hoidon. Kun kuopus oppii kävelemään, koko perhe taputtaa. Saa varmasti huomiota – yllin kyllin!

Lapset kasvavat ja tarpeet eivät ole enää niin selkeitä.

Koko perhe tarvitsee haliaikaa. Sitä, että joku koskettaa. Minäkin tarvitsen. Joskus niin kipeästi, että alan nalkuttaa ja valittaa ihan turhista asioista. Vaikka oikeasti olisin vain haleja ja pusuja vailla. Nalkuttajaa varmasti on inhottavampi halailla, kuin sellaista herttaista rouvaa…

Lapsetkin on välillä haleja vailla.
Diagnoosina Halipula. Halipula näkyy selkeästi heidän olemisessaan. Siihen on onneksi lääke. Pitkät rutistukset, hiusten pörrötys, niskahieronta, perusrasvalla koko kehon "rasvaus", ja muistuttaminen, että olet muuten maailman ihanin 5-vuotias!

Silloin, kun on ollut paljon menemistä ja tulemista, eikä ole oikein ollut perheaikaa, istun päivystäjän tuoliin. Enkä VAIN istu. En laiskottele yhtään, vaikken siivoakaan.

Päivystän. Siinä mustan kulmasohvan nurkassa istun ja istun. Vaikka kaksi tuntia. Pirpanat menevät ja tulevat.

Kuopuskin, jolla on kaikkein kiireisintä, kun pitää tutkia ja maistaa joka paikkaa, ehtii siinä usein olemaan.
Kauan onkin. Istahtaa syliin, halii, kiemurtelee. Lähtee pois. Tulee kohta takaisin ja kiemurtelee pois ja tulee takaisin. Siinä me sitten olemme harsopiilosta tai muuten vaan kukkuu.

Joku hakee allekirjoituksen kokeeseen. Yks kertoo, että koulussa sitä ja että sai synttärikutsun lauantaiksi, joku muistuttaa, että ostathan mulle sen Jopon. Joku näyttää jännää whatsapp-viestiä.

Päivystäjä kuuntelee eikä lähde mihinkään. Istuu.

Sitten on niitä isoja, meillä vielä pieniä isoja. Isompia lapsia, joilla alkaa olla jo asioita, joita ei voi sanoa siinä päivystäjälle, kun muita on lähellä.

Niitä julkisen päivystyksen ohi pyydettäviä hetkiä varten on sovittu ihan omat vuorosanat. ”Äiti. Mä haluisin jutella sun kanssa ihan kahden kesken.”

Siis tämähän on ensiapupäivystyspyyntö. Selkeä sellainen. Silloin järjestän ajan pian. Se aika annetaan  viimeistään heti, kun iskä tulee kotiin, tai sitten, kun pienet on jo omissa sängyissään.

Sitä aikaa arvostan. Olen kiitollinen siitä, että ajan varaaja pyysi sitä.

Ne hetket on hyviä. Samalla vähän silitellään. Ollaan rauhassa ja jutellaan se juttu. Yritän muistaa sanoa myös, että olet minulle rakas.

Se ajanvaraustarpeen aiheuttanut pulmakin saattaa saada eri mittasuhteet.

Usein sovitaan mitä sille tehdään.

Sitä mietin, että saisinpa pidettyä varauskynnyksen matalana. Että osaisin arvostaa sitä aina. En käännyttäisi varaajaa pois.

Että osaisin olla Päivystävä päällikkö.