Semmoinen onni on potkaissut tätä seutua, että joku kanankasvattaja myy lähimunia aina kolmen viikon välein tuolla kylällä.
Joskus kysäisin, että montako kennoa pitää ostaa, että ajelet aina meidän kautta, kun sillä kananmunanjakeluautolla aina huristelet?
Sovimme sitten, että joka kerta saa viisi kennoa meille pudottaa. Makselen aina tilille.
Niin se taas koitti jakelupäivä ja rouva kanankasvattaja viestitteli ja maksoin kennot.
Jostain syystä olin aika huonovointinen, mahatautia ollut muksuilla... ja istuin vaan sohvalla, lapset aukaisivat oven ja lupasin jättää kennot ihan siihen eteisen ovelle, ja rouva jatkoi matkaa.
Siinä sitten reipas kouluunmenevä tyttäreni halusi auttaa.
Kantoi ensin kennon, ja pian kaksi kennoa päällekkäin - ja kas kappas. Käsi lipesi ja kaksi kennoa oli kokkelina lattialla.
Jostain ihmeellisestä syystä vointi huononi edelleen ja keksin komentaa lapsia siivoamaan sitä kananmumasotkua.
Hyvä tarkoitus oli, että ehjät kerätään talteen ja keltainen velli lapioidaan pois.
Eipä aikaakaan, kun keittiöstä alkoi kuulua ilakoinnin ääniä.
Räts. Naurua. Kops. Naurua - ja pian koko ulkoileva porukka oli kertynyt sisälle, ja viikari siellä piti ohjaksia käsissä ja nauroi 3-vuotiaan tollouksille.
Näemmä oli käynyt niin, että 3-vuotias oli huomanmut lattialle pudonneen sotkun lisäksi hellalla turvassa olleet kanammunat, ja riensi niitä ihmettelemään.
Ihmetellessään tietenkin oli myös hellalla hyvässä tallessa olleet kennot kopsahtaneet lattialle, ja 3-vuotias, sekä se viikari, jonka ikää en tähän kehtaa kirjoittaa, ottivat ilon irti hetkestä.
Voi aikuisuus ja tylsyys. Millon tuo hetkestä nauttiminen on lakannut? Milloin minusta tuli tylsä?
Homma meni niin, että viikari tai toinen raksauttivat kananmunan päähänsä rikki - ja se toinen nauroi.
Vuorotellen.
Sitten keräsin voimani ja kömmin keittiöön.
Näky oli toivoton.
Sitä ensimmäistä kennosotkua oli kaksi tyttöä siivoamassa lastojen ja kaapimien kanssa, ja sen toisen kennokasan äärellä oli perheen kaikki neljä poikaa.
Ihan järkeväm rauhallisesti itse itseäni syytellen talutin poikia siitä ensin suihkuun ja kaksi nuorinta laitoin lotraamaan ammeeseen.
Sinne perään yhden paimenen posmensin, mutta paimen kyllästyi ammevalvontaan aika pian, ja jatkoi lattian kaapimista.
Heti paimenen pakenemisen huomattuani lähdin ammevalvontaa itse suorittamaan, ja siellä oli kahdella pojalla ilmiriita siitä, kumpi saa lotrata pienemmässä ja kumpi isommassa ammeessa.
Se pienempi, joka ei vielä osaa puhua, tietää kuitenkin mitä milloinkin haluaa.
Selvää on, että molemmat tuollaisissa tilanteissa haluavat aina sitä samaa, parempaa ammetta, mikä se milloinki sitten sattuu olemaan.
Se isompi, joka osaa jo puhua, ei kuitenkaan osaa neuvotella... ja tällä kertaa juuri sillä hetkellä, kun pesuhuoneeseen astuin, yllätim hänet mottaamasta sitä puhetaidotonta.
Siitäkös minä sain kimmokkeen hermostua! Minu vauvaa et lyö, etkä ikinä maailmassa ketään tuolla tavalla kohtele... ja olin niin typerä toimissani, eten viitsi edes kirjoittaa.
Tuosta mottasusta suuttuneena päätin lopettaa pikkupoikien ammelotruut ja komensin heidät suhkum kautta pois.
Se nuorempi puhetaidoton oli jo mottasusta toipunut, mutta siitä sitten hernostui, kun ammeesta pois komennettiin.
Niin kiljui mottaaja, mottastu ja molempien äiti. Keskimmäinen eniten sitä, että lupaavasti alkanut kylpeminen liian nopeasti päättyi.
Keittiön ohi kuljn pyyhkeeseen kääritty kuopus kainalossani. Kodinhoitohuoneeseen jöi äidin posmennuksesta suuttunut 3-vuotias, joka juuri hetki sitten oli nauttinut elämästään isoveljeään naurattaen ja kananmunia särkien.
Keittiön lattialla oli n. 75 rikkinäistä kananmunaa ja suihkuun juoksevien päähänsä äsken munia särkeneiden jaloissa oli muutama kananmuna lisää.
Seitsemän suuta kai vellin on pian latkinut, välähti päässäni, ja pyysin lasten hakea sekä kissaäidit, että kissanpoikaset lattian siivoukseen.
Eivät olleet pentupolot ennen munavellissä laattalattialla luistelleet, ja pian kaikki viisi kissanpentua oli keltaisissa kuorrutuksissa sekä jaloistaan, että koko turkeiltaan.
Komensin. Niin, että tapahtui. - Hakekaa isä tänne ja äkkiä.
Itse menin sohvalle istumaan musta lohduttomasti itkevä käärö sylissäni.
Hengittelin syvään sisään ja ulos.
Pian saapui armas siippani sisälle... ja vaikka joissakin tilanteissa joudun jäyhähköstä puolisostani hakemaan keskusteluseuraa, niin tällä kertaa hänellä olikin tarve seurusteluun.
- Mitä täällä tapahtuu?
Jatkoin edelleen meditointiani, koska muuhun ei minusta ollut.
Pyöräytim oikeaa kättäni ilmassa ja osoitin vuoroin moppia ja vuoroin lattiaa.
- siis mikä täällä on?
Jatkoin viittomistani, ja musta pyyhekäärö sylissäni edelleen kantoi kaunaa kylpemisen päättymisestä.
- Sopiiko, että keskustellaan joskus toiste, huusin ja pyörittelin nyt jo silmiäni käsien lisäksi.
- nii mut kerro... hän jatkoi, ja huutelin hengitysharjoitusteni keskeltä, että ehdotan keskustelua noin tunnin päästä. Juuri nyt keskityn hengittämiseen. Se on tärkeintä.
Niin moppasi rakas puolisoni vellin lattialta ja kuopukseni leppyi suloiseksi itsekseen.
Pian iltapalaksi keiteltiin kattilassa lähitilan luomumunia, ja armas siippani pääsi jatkamaan touhujaan.
- Pusu munien kunniaksi, huikkasin hänen lähtiessään pihalle takaisin.
Pusun sain. ❤
