Pirpanat kylässä

No ei ne siellä keskenään olleet. Me oltiin koko perheellä. Ja oikeesti me ei kyllä oltu kylässä vaan kotiseuroissa. Olisi vaan paljon helpompi sanoa, että ”käytiinpä kylässä tuolla”. Joskus ei nimittäin millään meinaa kehdata sanoa, että käytiin seuroissa. Ai miksi? No siksi, koska näitä juttuja lukee sellaisetkin, joilla ei ole tapana käydä seuroissa. Luulenpa kuitenkin, että nekin kaikki tietää, että me käydään sellaisissa, joten mitäpä sitä sitten kiertelemään. Seuroissa käytiin ja sillä hyvä. Kerron tässä jutussa myös sen, että miksi ihmeessä siellä käydään.

Olin merkannut tuohon meidän perheen seinäkalenteriin, että elokuun toisena päivänä on kotiseurat, siellä tutussa perheessä. Mutta ei sitä kalenteria ollut kukaan muistanut kääntää elokuulle. Sitten vähän yli neljä välähti sen toisen päällikön päässä, että käännänpä kalenterin, ja siellä ne edelleen luki: Kotiseurat. Eipä oltu sellaisissa aikoihin käytykään, ja kutsuin pirpanat keittiön tussitaulun eteen, ja aloin luennoida.

Kun menemme sinne, siellä on sitten muitakin, ja siellä pitää käyttäytyä nätisti. Eikö nyökyttele koko porukka, että ilman muuta. Niin vakuuttavasti, että pienintäkään epäselvää ei ollut siitä, etteikö he kaikki halunneet käyttäytyä oikeinkin kauniisti.

Piirsin tauluun:

Ensiksi tervehdimme talon väen, isännän ja emännän. Sanotaan reippaasti kädestä pitäen.

Sitten mennään istumaan. Kun kutsutaan kahville, voidaan mennä. On lupa ottaa yksi pulla tai piirakka. Ja leipä. On kohteliasta ottaa vain yksi. Sitten riittää kaikille. Saattaa olla paljonkin vieraita.

Siinä sitten istutaan ja jutellaan niiden vieraiden kanssa.

Jossain vaiheessa lauletaan ja alkaa seurapuhe. Sen aikana istutaan rauhassa eikä jutella ollenkaan.

Kun lähdetään pois, käydään kiittämässä talon väkeä. 

Oli hellepäivä, ja varmuuden vuoksi vielä lupasin: Ne, jotka on siellä sitten nätisti, pääsee iltauinnille. Jos menee hölmöilyksi, sitten laitetaan uimisen päälle rastit. Kuka muuten haluaa uimaan?

Kaikki halusivat.

Tytöt tälläsivät. Etsivät pompuloita, nutturoita ja suoristelivat hiuksiaan. Pojat löysi laatikoistaan mukavat vaatteet. Yksi metrinpätkä ei halunnut laittaa mekkoa eikä sortseja. Jotakin kuitenkin löydettiin päälle. Lopulta mekot olikin kivoja.

Ei ihan ehditty alkuun. Kun päästiin perille, oli seurat jo alkaneet. Asteltiin olohuoneen läpi takapihalle. Sinne oli talonväki tehnyt paikan pitää seuroja. Terassilla oli iso uima-allas. Sen vieressä oli pöytä, jonka takana puhuja istui. Uima-altaan äärellä oli paljon tuoleja ja siinä patiolla oli juhlahetki. Altaassa oli kirkas ja puhdas vesi. Olisipa houkuttanut uimaan. Siinä oli hyvä pitää seurat. Tasainen terassi ja vieraille istuimet.

Kauempana kimalteli järvi ja tuuli puhalteli mukavasti koivuja viereisen pellon reunassa. Pihan kirsikkapuu hehkui punaisena ja sen oksat notkuivat. Elokuinen lauantai-ilta. Uskomatonta. Tässä tavallisen talon pihassa oli yhtäkkiä seurat ja me istuttiin siinä uima-altaan reunassa. Kauempana naapuri leikkasi aitaa. Pysähdyimme hetkeksi.

Puhuja oli valinnut tutun tekstin. Puhui siitä Raamatun kertomuksesta, jossa 10 spitaalista miestä juoksi Jeesuksen luo ja huusi: Herra armahda. Olin unohtanut tuon. En muistanut, että olivat huutaneet.

Siinä lapset touhusivat. Konttailivat pitkin patiota. Joku kiersi äidin ja isän sylien väliä. Joku lapsista kuiskasi: joko saan pullaa? – Ei vielä. Kun tultiin myöhässä, niin kuunnellaan ensin tämä puhe ja juodaan sitten. Pian korvaani sipattaa seuraava lapsi samaa asiaa. Ei lupaa vieläkään.

Puhuja puhuu kiitollisuudesta. Tai kiittämättömyydestä. Havahdun. Kumpaakohan minä olen. Kiitollinen vai kiittämätön. Siinä kuunnellessani uppoudun ajatuksiini. Mietin, miten paljon olisi elämässäni kiitollisuuden aiheita… Maltanko useinkaan pysähtyä niistä kiittämään?

Sitten puhuja kertoo, että tekstiä valitessaan oli miettinyt, että ei ollut yhtään täydellinen olo. Oli miettinyt ja valinnut tekstiä pitkään. Selannut Raamattua. Tuntui, että oli Jumalan sanan valossa monta kertaa epäonnistunut. Tuntuuko tuostakin tuolta,ajattelen, ja mietin kulunutta päivää. Eipä ole sen hääppöisemmät fiilikset itsellänikään.

Puhe jatkui ja siellä loppupuolella puhuja kysyi meiltä kuulijoilta, että saako hän jäädä uskomaan omat syntinsä anteeksi?

Seuraväki lupasi: Jeesuksen nimessä ja veressä. Puhe jatkui ja mekin saimme kuulla: Saatte uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Tämä kai se on se, miksi koko seuroihin tulee lähdettyä . Ei kai sitä muuten selviäisi sinne. Kuluisi se aika kotonakin.

Mutta se tuntuu niin tarpeelliselta ja mukavalta, että joku sanoo, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi. Niin se Jeesus käski tehdä. Se sanoi opetuslapsilleen, että ”joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksiannetut.” Sieltä se on lähtenyt kiertämään. Tänne asti. Minunkin korviini. Ihmeellistä.

Lopuksi lauletaan. Se onkin välillä hankalaa. Meinaa aina tulla pala kurkkuun. Kun tuntuu niin turvalliselta ja hyvältä. Virret on niin mahdottoman puhuttelevia.

                      ”Herkäksi tee sydämeni,

                      että toiset huomaisin,

                      ahdistukset veljieni

                      omikseni tuntisin,

                      että huoltaan itkevältä

                      pyyhkisin pois kyynelen,

                      että janon uuvuttaman

                      toisin maahan lähteiden.”

                                            Jaakko Haavio

Tuota säkeistöä laulaessani uppoan taas ajatuksiini. Tunnen kiitollisuutta niistä ystävistä, joiden kanssa olemme saaneet viime päivinä jakaa ajatuksia watsappeina. Uskomaton muuten tuollainen äitien, selviäjien, watsappailu. Että sieltä täältä sattumoisiin jostain joskus jäänyt ryhmä onkin yhtäkkiä tullut sellaiseksi arjen iloksi, että joka päivä tuntuu siltä, että täällä ei kukaan yksin puurrakaan. Sellaisia kannattaa perustaa. Joka puolelle Suomea. Selviäjien ryhmiä. Virtapiirejä.

Laulu loppuu ja aletaan kahville. Sitten tulee pirpana taas supattamaan. – Saako kaksi keksiä?

Niin noista kekseistä en etukäteen sanonutkaan mitään. – Ei. Yksi keksi riittää. Ja pirpana lähtee matkaan. Olinpa antanut epämääräiset ohjeet.

Kohta arvotaan. Joku voittaa karkkipussin. Tylsänä ohjeistan, että pussi avataan vasta autossa.

Mitään ihmeellistä ei tapahdu. Kaikki menee hienosti. Kun puhe päättyi, saman tien kaikki pojat hävisivät. Olivat löytäneet pallon. Altaan takana oli nurmikenttä. Siellä oli pojilla jalkapallo menossa. Tuommoisia ne ovat. Täysillä pelasivat.

Leppoisa oli lämpimässä kesäillassa jutella tuttujen kanssa.

Pirpanoita poltteli uimaranta. Hyvin oli mennyt koko ilta. Ei mitään hämminkiä. Sovittiin, että voidaan lähteä.  – Käykääpä hyvästelemässä ja kiittämässä talon väkeä.

Pirpanat tekivät kuten pyydettiin.

Ja sitten se tapahtui. Se karkkipussi, jonka joku voitti. Joka piti aukaista autossa. Siitä oli tullut kinaa. Toinen oli pitänyt siitä kynsin hampain kiinni. Toinen luvannut auttaa aukaisemisessa ja toinen edelleen pitänyt kiinni… ja pian oli pussi revennyt keskeltä kahtia – ja uima-altaan kirkkaassa vedessä pohjasta erottui puolet sirkusaakkospussin sisällöstä. Pitihän se arvata. Ei tämä nyt näin vaan mene, että mennään kyläään ja tullaan sieltä pois. Yksissä tuumin todetiin, että tärkeintä nyt on hakea kamera. Muuten tämä unohtuu. Että me oltiin kylässä ja kylvettiin karkkia uima-altaaseen.

Hohhoijakkaa. Hetken mietin millekä alkaisin. Kun näin, että talon emäntä nauroi, uskalsin itsekin! Tässä on jutun siemen. Karkkipussi uima-altaassa. Siellä ne lojuivat pitkin ja poikin tuon pirpanan arpavoiton karkit. Niitä siinä sitten porukalla ihmeteltiin. Semmoinen se on. Meidän sortin sakki.





p.s. Tovi lähdettyämme talon emäntä laittoi hymyillen tämän ottamansa kuvan mulle viestinä ja kertoi, että olivat saaneet karkit haavilla nätisti sieltä pois. (huokaus)
p.p.s. Ja toki lähdettiin porukalla uimaan, sillä pussihan se vain oli heikkoa tekoa ;)