Juttu siitä päivästä, kun päällikön pikkurillin kynsi alkoi kiiltää

Sinä heinäkuisena tiistaipäivänä, kun kirjoittava päällikkö oli saanut kolmen vuorokauden virkavapaan...

Siis vapaan kaikesta huolenpidollisesta vastuusta, kun talon toinen päällikkö, se hirvireissuja tienaava, oli luvannut huolehtia jokaisesta avunpyynnöstä, vaipanvaihdosta, neuvottelusta ja ruokahuollosta kokonaisen kolmen vuorokauden ajan, viedä pirpanat lämpimien uimavesien äärelle, ja päällikkö sai olla ihan yksin kotona...

Sinä tiistaina päällikkö harhaili Ideaparkin käytävillä jokseenkin tyhjänpäiväisen näköisenä.

Kaikkihan sen tietävänt, että tyhjänpäiväisenä harhailevan näköinen ihminen on kaikelle mainonnalle ja ympäripuhumiselle paljon otollisempi saalis, kuin kiireisen ja tärkeän näköinen... Joten siinä keskusaukion nurkilla, missä kuolleen meren aarteilla puhutaan jatkuvasti naisia pyörryksiin... Sille kulmalle tämäkin kertomus asettuu.

Siinä hooämmän kulmilla kävelee siis työtön päällikkö kassi kädessään, niin eiköhän tule nuori ulkomaalainen mies ja tarjoa pientä kultaista rasvapakettia ihan ilmaiseksi.
Kultainen paketti näytti niin viattomalta, että sen lupasi päällikkö lahjaksi ottaa, mutta eipä ollakaan... kun pikkurillin antaa, niin koko käden vie, ja tuossa tuokiossa päällikkö huomaaa seisovansa suolaa käsissään sen suihkupullon ja marmorivadin päällä käsiään yhteen hieromassa ja poika siinä kovasti selostaa, kuinka äärimmäisen tarpeellisia ja välttämättömiä nämä kuolleen meren mineraalit ovat juuri sinun käsillesi.

Ei löytänyt päällikkö käsilleen piilopaikkaa, kun kynsinauhat oli mansikoista mustanpunaiset, mutta siihen sitä sitten joutui hänelle ihmeteltäväksi antamaan hoitamattomat kädet, joilla oli juuri syöty litra mansikkaa.

- Puhutko englantia, hän kyselee matkalla suolakulholle, ja päällikkö lupaa little bit puhua... Piku pikkuu, toisteli poika ja asteli tyytyväisenä kalastamastaan saaliista kohti suolapurkkiaan samalla sitä kultaista rasvapakettia ilmaan ylös alas heitellen.

Siinä sitä sitten piti suolaisia käsiä pyöritellä edestakaisin, ja jo meinasi vauhtia hidastua siinä liikaa, niin huitoo ja heiluu se poika siinä, että vikkelyyttä siihen mineraalien imeyttämiseen. Suihkupullosta tupsautti vettä lisää ja kädet sai kyytiä. Ja solokoti solokoti tulee juttua niin, että pyörällä on päällikön pää.

Tiedä, vaikka olisi jonkun verran ollut poissaolevan oloinen siinä, kun toimittaa poika niistä mineraaleistaan... että tarkisti välillä, että ymmärrätkös minua?
Kovasti lupaa hän ymmärtää, ja pian oli mineraalit imeytetty ja oli rasvauksen aika.
-Pidätkö tämän rasvan tuoksusta?
Pidinhän minä. Tuoksui juuri sopivan miedolta ollakseen jotain muuta kuin allergialiiton suosittelemaa.

Siinä sitten kädet oli suolattu ja rasvattu, ja kovasti jo toivoo päällikkö pääsevänsä siitä tilanteesta, niin eiköhän nappaa pikkusormen käteensä ja ison kynsiviilan toiseen - ja tuossa tuokiossa pikkurillin kynttä siinä viilattiin.
Laka laka? hän kyseli ja ei laka ollut, mikä myyntipuheeseen hyvin passasi. Laka halkeaa ja kuluu pois.

Ensin sinisellä puolella, sitten harmaalla, ja lopuksi valkoisella ja tsadaa... kynsi kiilsi niin, että oikein häikäisi! Siinä poika heiluu ja touhuaa ihan tosissaan, ja päällikkö katselee kiiltävää kynttään ja alkaa miettiä jo, että miten tästä nyt selvitään, että ei tarvitse ostaa 150 euron tuotepakettia.

Niin ottaa poika hinnastot, selittää, kyselee josko tykkää asiakas enemmän suolasta ja rasvasta vai kynsipaketista, ja päällikköhän toki tykkää kaikesta! Tuoksukin passaa.
Niin olisi ollut pojalla tarjous siinä erikoisetuna juuri tälle asiakkaalle kuolleet suolat ja kynsien kiillottimet yhteensä 70 euroa!
Kovasti pyörii asiakkaan pää, ja koittaa toimittaa, että liikaa minulle... niin eiköhän poika taas heilu ja hosu ja siinä jo minä hetken pyörittelin silmiäni, että missä minä oikein olen, kun tämä touhuhan on aivan kuin muinaisessa Egyptissä, josta vielä joskus jutut kerron...

Siinä ihan keskellä Ideaparkkia minä olin, mutta meno oli kuin Hurghadassa konsanaan. Poika selittää ja päällikkö miettii miten lähtisi kunnialla kotiin.

- Kuule... (Siis englantia puhuu)
Hinta ei ehkä ole kallis. Mutta se on liian kallis MINULLE. Näet minulla on yhdeksän lasta, ja minun pitää miettiä mitä minä minun rahoillani teen!
Näin koittaa päästä pälkähästä.
Virheliikku taisi olla, sillä eiköhän poika ala ilakoimaan siitä, että ihanko totta! En ole Suomessa nähnyt yhtään naista, jolla on yhdeksän lasta! Ottaa kätensä ja alkaa onnitella päällikköä. Kertoo, että heillä päin se on tavallista. Mutta että Suomessa!
- Sinä onnellinen nainen! Saat lapsista varmasti paljon iloa?

- Niin kyllä saan! (Siinä vaiheessa ei kyllä kerro, että on juuri saanut heistä ihan virallisen kolmen vuorokauden kesäloman.)

Siinä touhuaa poika taas ja huikkaa työkaverilleen, rennon lautailijan näköiselle, kiharapäiselle maanmiehelleen, että tule tänne katsomaan, tällä naisella on yhdeksän lasta, onnittele häntä! Ja niin onnittelee toinenkin mineraalikauppias päällikköä päällikön suuresta maallisesta rikkaudestaan.

Siinä sitä sitten ihmettelevät, ihailevat ja saa toinen päähänsä älynväläyksen:
- Mutta on niissä varmaan jonkin verran työtä?

- Noo joskus, nauraa päällikkö, eikä kerro, että työtä on. Työtä on niin paljon kuin kerkiää tehdä. Siitä ei puhuta, vaan siitä täysillä nyt iloitaan, kuinka ihmeellistä on, että jollain suomalaisella naisella on yhdeksän lasta!

Myyjä on aina myyjä aina vaan, ja pian palaa hän päämääräänsä ja pojan päässä välähtää idea. Hän menee kaapilleen ja etsii sieltä jotain... pian löytääkin.
- Tämän laatikon, hän sanoo hiljaisella äänellä, ja näyttää rikki mennyttä kynsiviilarasvapaketin keskikohtaa... Voin myydä sinulle kolmellakympillä.

Ei tarvitse päällikkö tavaraa... Mutta niin onnelliseksi tuli siitä, että niin riemuitsi pojat päällikön elämästä, että kolmekymmentä euroa saa poika kirjoitella pankkikorttipäätteen lukemaksi.

Niin päällikkö saa kultaiseen kassiin kultaisen rasvapaketin ja kiiltävän kynnen, suolatut, rasvatut kädet ja iloisen mielen.

- Kun sitten seuraavalla  kerralla tulet tänne ostoksille, ota sinun kaikki lapset mukaan, me haluamme nähdä ne!

Eikä päällikkö voinut muuta kuin nauraa, sillä siitä hän on vakuuttunut, että jokunen vuosi menee ennen kuin hän kaikkien lastensa kanssa yhdessä shoppailee...

Siinä samassa hetkessä, kun viilat kassissaan kävelee kohti seuraavia seikkailuja, hän alkaa odotella neuvottellijoiden kotiin saapumista ja sitä tyttöjen omaa hetkeä, että sillä monivärisellä viilalla voi kiillotella kaikkien pirpanoiden kädet!