Translate

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Päällikkö ja Pirpanat urkuparvella

Joku järjen sumentuminen siinä tapahtui. Olin luvannut 6-vuotiaan Liinan  mukaani kirkkoon, ja useita kertoja  sen kanssa onnistuneesti pärjännytkin.

Eräänä jouluaattonailtanakin Liina sanoi haluavansa kirkkoon jouluaamun jumalanpalvelukseen. Aamulla kuudelta.olisi pitänyt lähteä ajamaan Hämeenlinnaa kohti.
Ei, Liina, ei niin aikaisin... Kun kovat oli tytön kirkkohalut, niin hellyin... Jos itse heräät, niin saat lähteä. Ja aamulla varttia vaille kuusi napotti joulukirkkoon lähtijä keittiössä kirkkovalmiina.
Kirkon ovella tyttö vielä varmisteli, että äiti, montako jumalanpalvelusta sulla on?

Niin... siis tuon rauhallisen ja tasaisen tytön uskalsin oikein hienosti ottaa mukaani. Olihan hän osoittanut sen usein, että pystyy olemaan mukanani töissä. Katselee, kuuntelee ja saarnan aikana tulee äidin viereen istumaan, ja äiti tekee letin.

Tänä mieliinpainuneena sunnuntaiaamuna vähän ennen töihin lähtöä keittiöön hiipi aamulla myös Eemeli, 3.5-vuotias nuorimies, josta tulee isona poliisi... ja niin sydäntä riipaisevasti pyysi päästä mukaan kirkkoon. Äiti Hämikseen, äiti jumalanpalvelukseen, äiti osaan minä olla...

Jotain hullua päässäni tapahtui, sillä kaikki itsesuojeluvaisto ja arkirealistinen elämänkokemukseni ikään kuin hälveni järkeni valon sumentaen - ja lupasin.
Lupasin, vaikka tiesin, että kolmevuotiaan hiljaaolokyvyt nyt ovat juuri niin ja näin.

Tehtiin eväitä ja laitettiin kauluspaitaa.
Niin mellevää ja miehistä Eemelia en ole taas hetkeen nähnytkään.
"Äiti miltä mää näytän?"
- No tosi mieheltä. mee kattoon peilistä... ja siniruutuflanellipaitainen pikkumies hipsi peilin eteen ihailemaan omaa miehistä olemustaan.

Ajettiin sunnuntaiaamun rauhallisessa liikenteessä kohti moottoritietä, ja pysähdyttiin alkumatkasta sulkemaan kiireisten kirkkoonlähtijöiden aukijättämä auton ovi.
Katseltiin nousevaa aurinkoa ja hälvenevää aamusumua.

- Äiti mennääkö me Hämikseen. Äiti ollaanko me jo Hämiksessä?
Juu kyllä. Nää on Hämeenlinnan katuja ja tuo on Hämeenlinnan kirkko. Siis oikeammin se on Vanajan kirkko. Katsokaa, tuolla se on... ajeltiin kohti.

Muistakaahan sitten olla kiltisti ja pitää olla ihan hiljaa ja pitää muistaa kätellä ihmisiä, jos joku kättelee ja sanoa päivää ja vastata kauniisti ja ja ja... sitä äidin perusennakointia.

Hyvät huomenet huikattiin suntiolle, joka tuossa tuokiossa oli tilanteen tasalla, ja ohjasi meidät lelukorille, pyysi meidän viemään sen kokonaan urkuparvelle ja näin rauhassa sitten saisi äiti vähän katsella jumalanpalveluksen musiikkeja.

Harjoittelin, ja kaikki oli toistaiseksi vielä aivan hyvin.
Kello riensi ja mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Varttia vaille olin järjestellyt nuottikirjani sopiviin asentoihin, aukonut niitä riittävän monta ja miettinyt vastausmusiikit, loppusoitot ja olin valmis aloittamaan jumalanpalveluksen.

Ennen jumalanpalvelusta kokoontuu aina jumalanpalveluksen toimittajat sakastiin käymään vielä joitakin yksityiskohtia läpi ja hetkeksi hiljentymään sakastirukoukseen. Niin mekin ihan porukalla riensimme alakertaan. Äiti edellä ja pirpanat perässä.

Kappas... sakastin oven edessä istui ystävällinen ja mukava kirkkoherran rouva, jonka kohdalla seisahdimme hetkeksi juttelemaan.
Rouva ystävällisesti kyselemään Eemelilta hänen nimeänsä... - En kerro.

*argh...* siis sanoin teille, että olkaa nyt hyvät ihmiset KUNNOLLA, ja vastatkaa ystävällisesti ja voi hyvänen aika... kun ensimmäinen ihminen vastaan tulee, niin EN KERRO, sanoo Eemeli.
Ja kirkkoherran rouvalle...
Onneksi rouvalla on itselläänkin neljä lasta, että saattaa ymmärtää tuollaista. Siinä sitten sanoin Eemelille, että vastaapa ystävällisesti tädille mikä sinun nimi on... ja täti siinä hätiin, että kyllähän hän aivan ystävällisesti vastasi, että ei kerro...

Seuraava kohtaus oli sakastissa, kun herra kirkkoherraa käteltiin... Äiti edellä ja lapset perässä. Liinan vuoro oli ensiksi, ja sieltä tuli niin kaunis PÄIVÄÄ, että oikein meni hetkeksi nenä ylpeästi pystyyn, mutta eiköhän Eemeli vedä kätensä selän taakse ja ilmoita, ettei aio kätellä ketään.
Ja äiti siinä, että Hämeenlinna-pojat kyllä kättelee ystävällisesti kaikkia... ja ohhoh... Eemeli antoi kätensä sedälle.

Suntio kertoi ystävällisesti laittaneensa parven portaille tussikupin ja paperikasan... jospa tämä tästä nyt sitten...

Sitten alkoi liturgi pitää sakastirukousta ja minä kuiskaamaan lapsille, että kädet ristiin.
Ihan sen saattoi ulkopuolinenkin huomata, että huh, oli onneksi kotona joskus sitäkin tehty. Liina risti kauniisti kätensä ja laittoi ne rinnalleen. Jopa niin kauniisti, että melkein jo hävettikin, kun oli niin herttainen pieni tyttö rukoilemassa.
Mutta Eemeli asetteli pieniä sormiaan vastakkain. Peukalot yhteen. Pikkurillit yhteen. Hups, keskisormet ei meinaa pysyä ja nimettömätkään eivät osu vastakkain.
Voi tuota poikaa... laittaisi nyt kädet ristiin, nyt on menossa sakastirukous.

Käveltiin kirkon käytävää minuuttia ennen tasaa ja kirkkokansa katseli kanttorin päähänpistoa – hopsista - kaksi lasta... oho. Monet hymyilivät ja nyökkäsivät tervehdykseksi.

Alkuvirsi alkoi... ja argh... Eemeli roikkuu parven kaiteella. HUI!
Äkkiä virren päätyttyä papille ääni alkusiunaukseen ja sillä aikaa, kun pappi laulaa Isään ja pojaan... niin äkkiä Eemelille muikea irvistys, kauhea käsien heilutus yms... että alas siitä parven reunasta
ja pappi jatkaa nimeen... Ja minä vastaamaan seurakunnalle, että aamenaamenaamen... ja pappi jatkamaan, että Herra olkoon teidän ja minä irvistämään lisää... ja pappi "kanssanne"... ja minä soittamaan Niin myös sinun henkesi kanssa...
Ja huh... siinä välissä pappi pitämään pitkää synnintunnustusta, ja minä juoksemaan parven reunaan ottamaan poikaa siitä roikkumasta.
Ja uhkailemaan, että siitä putoaa ihan varmasti (ja pappi jatkaa synnintunnustusta) ja sanomaan, että siitä jos putoaa, niin varmaan ehkä joutuu sairaalaan, ja saattaa vaikka käydä samalla tavalla, kuin meidän Nitta-koiralle. (se kuoli, kun karkasi moottoritielle ilman lupaa, ja haudattiin alapihan kuoppaan. Ei ole muuten sen jälkeen lapset karanneet pihasta ;)

Pian synnintunnustus eteni siihen vaiheeseen, että oman aktiivisuustason olisi hyvä taas palata likemmäksi soittamisvalmiutta... Ja siinä ne nyt sitten seisovat ihan nätisti penkillä, joka on parven kaiteen vieressä, mutta ne ei enää ROIKU siitä sinne alas päin.

Synnintunnustus päättyy ja siihen aamenet lauletaan, ja olisi oma vuoroni laulaa KUNNIIAAA JUMALAALLE... niin eiköhän ilmesty Eemeli jostakin, ja kolistele niitä urkujen penkinkorkeudensäätöpalikoita niin, että koko kirkko raikuu.
Ei voisi kuvitellakaan, että niihinkään palikoihin voisi koskea, mutta Eemeli ehtii kyllä. Kolin kolin, ja saan lauluni laulettua,. ja seurakunta vastaa maan päällä rauha...

Argh... nyt se meinaa kaataa tuon nuottitelineen... VOI HYVÄNEN AIKA!

Kiitosvirren soitettuani pidän nuhtelusaarnan siitä, että nuottitelinettä ei saa kaataa. 
Niin rauhoittuvat Liina ja Eemeli piirtämään puuväreillä ja tusseilla parven lattialle, ja siinä vaiheessa jo kehoitan heitä pikaisesti poistamaan kolisevat kapineet jalastaan... siis riisumaan äkkiä kengät, että ei tömise joka askeleella parvi alas asti.
Mutta ei ikinä uskoisi... pelkistä puuväreistä ja aanelosestakin lähtee kamala meteli.

Siinä kolmevee kalittaa koko ajan piirtäessään ja kun sanon, että Eemeli muista hilja-äänellä, niin jo pysyy suu kaksi sekuntia kiinni, yhden sekunnin ajan kuuluu hiljaista ääntä, ja kolme seuraavaa sekuntia taas kalitusta kotiäänellä...

Ei kerta kaikkiaan. Eikö tuo lapsi voi olla sekuntiakaan hiljaa ja paikallaan...

Niin päästään teksteihin ja vastausmusiikkiin, ja lauletaan päivän virret ja alkaa saarna.
- Äiti, mua kakattaa.

Niin... siis tämä ei tullut hilja-äänellä.
Onneksi kirkkoon tullessa olin näyttänyt Liinalle kirkon pihassa olevan rakennuksen, että jos vaikka SATTUU vessahätä YLLÄTTÄMÄÄN, niin sinne voi sitten asialleen mennä...
Niin pukee saattue takit, kengät ja systeemit ylleen ja alkavat taittaa matkaa kohti tästä kamalasta olotilasta päästävään huoneeseen.

Klomps klomps klomps, he astelevat portaita... onneksi kolina johtuu tällä kertaa heidän selkeästi päämäärästään, veskistä, johon tietenkin kaikilla kirkkovierailla on oikeus kolistella kesken pitkän saarnan.

Vessareissun aikana jumalanpalvelus oli edennyt jo aika mukavasti...
Vaikka ajattelin kyllä heti heidät sinne päästettyäni, että on se Vanajan kirkon ovi kyllä niin painava, että saas nähdä mitä siitä tulee...

Ajattelinkin, että kunhan saan tästä nyt nämä kuoleliden kiitokset soitettua, niin vuorolaulujen jälkeen tulee sopiva tauko, kun ehtoollisen asetussanoja sanotaan... silloin äkkiä pikaisesti juoksen alakertaan, ja katson mitä rakkailleni kuuluu... siis ihan vain äkkiä niin, että pappi ei huomaa koko karkaamistani, enkä myöhästy mistään.

Mutta en ollut saanut kunnolla edes kolehtivirttä loppuun, niin tulee sieltä klomps klomps, rakkaat lapseni, ja Liina etunenässä itkussa suin.
No mikä mikä, ja soitan loppusointua sekunnin pidempään, että voin samalla kysyä, että mikä Liinalla, ja äkkiä annan papille äänen, että voi alkaa laulamaa ehtoollisvuorolaulun ensimmäistä riviä... ja papin laulun aikana jo minulle selviämään, että kylmettyneitähän ovat lapsiraukat, kun on niin pakkasta ollut ja ovi ollut painava ja vessareissu pitkä ja pappi saa laulun päätökseensä ja minä vastaamaan ja pappi jatkaa, niin sillä aikaa minä lämmittämään Liinan käsiä ja kovasti lohduttamaan ja taas vastaamaan, kunnes huh... alkoi ehtoollisen asetussanat ja sain pari minuuttia pitää Liinan kylmiä käsiäni omieni välissä.

Eemeliäkin harmitti niin, ja eikös se kömpimään minun viereeni siihen urkupukille ja siinä samalla putoamaan koraalikirja lattialle...

Niin meni Jumalan karitsa siinä noin... niin tuossa se poika nyt istuu vieressäni - ja PIIIIIIIIIIP - se pölvästi halusi soittaa! Se soitti... onneksi vain sekunnin, ja minä kiemurtamaan itseni mutkalle, pitämään jalalla Eemelin käsiä irti koskettimista ja muilla raajoillani soittamaan Jumalan karitsaa ja suullani sekä laulamaan että yhtäaikaisesti realisoimaan sitä kasvatuksellista ilmetta, joka kertoo lapselle, että hänen olisi syytä muuttaa käyttäytymisensä suunta toiseksi...

Huh. Alkoi ehtoollinen. Ja piirtäminen jatkui.
Siinä taas välillä minä saarnaamaan lapsilleni, että ikinä ette enää pääse Hämeenlinnaan, jos ette osaa olla hiljaa ja sitä, kyllähän te tiedätte.

Ja ehtoollinen alkoi tulla päätökseen, soittelin viimeisiä musiikkeja, kunnes tajusin, että Eemeli pakkasi vaatteet päällensä ja - POISTUI!

Liinaa minä perään pyytämään ja sinne se hetkeksi menikin... ja tuli tyhjin toimin takaisin. Voi hyvänen aika.
Tuo poika on juuri niin kuin niissä Miinoissa ja Manuissa.
Aivan sama menivätkö ne Myllyyn, Markkinoille, Sirkukseen, Retkelle, Lappiin, Kiinaan tai ihan sama minne... Hetken kuluttua Eemeliä ei ollut enää missään!
Mihin se poika on voinut livahtaa... Jos se on mennyt ulos, se on voinut kiivetä kellotorniin, tai kaatelemaan hautakiviä, tai muuten vaan palelluttamaan itseänsä näillä pakkasilla...
Jos jäänyt kirkkoon, konttaako tuolla mummojen jalkojen välissä?
Mitään ääntä ei kyllä kuulu, että oikeastaan sen on pakko olla pois tästä rakennuksesta... Ja vielä Liinaa perään patistamaan, että nyt mene kattomaan menikö Eemeli pihalle.

Loppuvirsi alkoi kallistua viimeisiin tahteihinsa, niin Eemeli sieltä itkussa silmin tulemaan, että hällä oli kylmä.
Jaahas. Jaa kuka käski ulos mennä? mutta se ei tässä tilanteessa auttanut, sillä juuri silloin alkoi jumalanpalveluksen tiukin hetki... Loppusoiton soittaminen.

Tällä kertaa olin valinnut loppusoitoksi tutun "Armolaulun".
Kun sitä soitin, en voinut enää miettiä mitään muuta, kuin sitä, että on kova pää äidillä, jos tästä ei viisastu.
Ja jos on ollut seurakunta tästä pienestä oheistouhusta pahoillaan, niin toivottavasti kuuntelivat kirkkoherran mukavan saarnan, ja ottivat päivän teemasta jotakin oppia...
Päivän aihe oli "ansaitsematon armo".


Loppusoiton jälkeen keräilimme kynät ja paperit parven lattialta... ja menimme alakertaan, jossa lempeä kirkkoherran rouva lohdutti, että hyvin meni.
Siirryimme autoon ja sieltä SEURAAVAAN JUMALANPALVELUKSEEN, joka onkin sitten jo toisen kerran tarina.

Kun seuraava keskiviikko, palaveripäivä koitti, asteli kirkkoherra kovapäistä kanttoria vastaan, hymyili ja sanoi: Otathan jatkossakin lapsia mukaan jumalanpalvelukseen!

- Eemeliä en ota, vastasi päällikkö ja lupasi laittaa kirkkoherralle kirjoittamansa päiväkirjan sivun.

Sen pituinen se oppikoulu - lapset mukana jumalanpalveluksessa.

5 kommenttia:

  1. Aivan hengästytti kun tätä luki :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui... Joko pulssi tasoittunut, Eveliina? :) Tuosta on jo muutama vuosi aikaa, niin on se tasoittunut täälläkin, vaikka tuo poika kyllä edelleen saa välillä kohtauksia :D

      Poista
  2. Huh huh! No,kait se niin,ettei me aikuisetkaa opita muuta ku kantapään kautta...Sitä toista tarinaa ootellessa ;)

    VastaaPoista
  3. Huh huh! Taitaa olla niin ettei me aikuisetkaa opita joitakuita asioita muuta ku kantapään kautta ;)

    VastaaPoista
  4. ;) Taisi mennä kerrasta päähän :)

    VastaaPoista