Translate

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Päälliköt ja Pirpanat Karhunkierroksella

Pakkaamista


 Tähän retkikuntaan kuului kaksi päällillöä, ykdeksän omaa Pirpanaa ja kaksi serkkua, lainalasta. Lainalapset oli juuri siirtymässä yläkouluun, omista vanhin menossa kutoselle ja nuorin juuri täyttänyt seitsemän kuukautta.

Retkueen päälliköistä toinen on kotoisin Karhunkierroksen liepeiltä, joten kohde ja reitti oli tuttu. Päällikkö ehdotti, että hienot maisemat nähtäisiin, kun lähdettäisiin Juumasta, Rukan takaa, käveltäisiin muutama sata metriä, tultaisiin Niskakosken riippusillalle. Siltajännityksen jälkeen jatkettaisiin Myllykoskelle ja määränpäänä olisi Jyrävän kongäs. Paluumatka voitaisiin sitten tehdä samaa reittiä, tai hiukan poiketen. Matkaa kertyisi tästä reilu kuusi kilometriä, mikä tuntui Päälliköille ja Pirpanoille sopivalta, jos reppuihin pakattaisiin mukavat eväät ja vauhdin kanssa ei hosuttaisi.

Varusteiden etsimistä hiukan hankaloitti osan porukan motivaatiopula. Eivät tienneet mistä puhuttiin. Oli huonot kengät. Ei löytynyt sopivia. Omat oli märät ja tarjotut oli tyhmät. Serkuilta matkalla saatu heillä hylättyjen kenkien pussi toi ilon yhdelle ja itkun toiselle.
Yksi ei löytänyt tennareitaan. Ei sitten ollenkaan, vaikka päällikkö sanoi useaan kertaan, että ne on peräkärryssä, kenkälaatikossa, ihan reunan vieressä.

Vauvan puku oli hukassa ja nokka valui. Yhden takki oli kastunut märäksi uintireissuksi päätyneellä soutelulla. Yhdelle ei kelvannut mitkään sukat. Toiseksi nuorimman kengät oli hukassa. Yhden takki oli jäänyt serkkujen luo Ouluun, kun lainalapsia haettiin. Mökillä oleva äidin mielestä hyvännäköinen takki oli ruma ja liian isokin.

Kun päällikkö lähti Hiacesta ja asuntoautosta puuttuvia kamppeita etsimään, näky oli tyrmäävä. Kaikenlaista matkasilppua, metrin pino Aku Ankkoja, Roope-Setiä ja Villivarsoja pitkin ja poikin, omenanraatoja, jätksipapereita ja kaikkea, mitä puolentoista viikon reissu autoon kerää, noin puoli kuutiota. Seasta kuitenkin löytyi yhdelle hyvät kävelykengät, monta lämmintä päällikön ompelemaa trikoopipoa ja pari lippistä.
Mutta onko tuo ihmekään? Olohuone, keittiö, monta makuuhuonetta, eteinen, kodinhoitohuone ja kaikki muut tilat kaikkine romppeineen kahdessa pienessä autossa. Kaksi viikkoa. Ja omien yhdeksän lapsen keski-ikä noin 57 kuukautta. Onneksi oli tämä pinkki Prismasta ostettu roskapussirulla tässä hyllyllä. Jännän värisiä roskapusseja...

Yksi äänekäs ei halunnut lähteä. Se ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Siellä todennäköisesti olisi tyhmää. Ketä kiinnostaa? Parhaat housut oli hukassa ja tyhmillä housuilla ei voinut lähteä.
Aamupalapöytä piti tyhjentää ja tehtävään määrätyt luistelivat asuntoautoon ränkkäämään kännyköitään ja onkimaan. Päällikkö löysi asuntoauton kaapin jemmasta muutaman rusinapaketin eväskassiin, mutta pian ne löytyivätkin mökin ruokapöydän päästä. Purkajat tehostivat otteitaan pakkausten edetessä.

Kaksi samanmittaista juoksi edestakaisin mökin hyttysnauhojen väleissä ja kiskoivat niitä. Yllättävän hyvin muuten kestävätkin tuota vetelyä. Vuodesta toiseen on suvussa aina joku verhonkiskojan ikäinen. Yksi lapsista esitteli kännykkänsä ominaisuuksia. Uusi kännykkä, jossa pystyi tehdä myös tätä. Ei ollut aiemmin edes tiennyt miten hyvän kännykän omistaa! Näin jännä. Näinkin voi tehdä ja näin. Yhtä oli hyttyset pistänyt ja kädessä oli kolme näppyä. Niitä piti ihmetellä. - Voi voi. Onpa sinulla nyt siinä isot jäljet. Haluatko Aloe Veraa? – En! No kokeilepa, jos kastelet sen. Joskus auttaa, jos vaikka nuolaiset sen. Pian toisetkin huomasivat kauhean paljon näppyjä käsissään ja jaloissaan, ja päällikkö jakoi siekailematta sääliä ihan jokaiselle näppylälle. Kamalaa.

Kun pari tuntia oli pakattu, etsitty kamppeita, siivottu autoja ja etsitty hukassa olevaa perheretkeilymotivaatiota, noustiin autoon. Päällikkö päätti ties miljoonannen kerran, että kun sitten seuraavan kerran jonnekin lähdetään, edellisenä iltana pakataan kaikki pipot, hanskat, kengät, takit, puserot, housut, sukat, kengät ja kaikki mahdollinen ja mahdoton nätisti kasoihin, ja lähtöpäivänä vain sitten sanotaan: ”Ryhmä Rämä. Autoon nouse.” Mutta tämä päällikkö ei taida ikinä oppia mitä tarkoittaa lähteminen.
Kaksi autoa mahdollistaa pienen pelailun. Ensimmäisen kerran reissasimme näin. Väsyneet toiseen ja virkeät toiseen. Äiti sai väsyneiden auton. Sovittiin, että matka Taivalkosken mökiltä Kuusamon mummolan ovelle asti ollaan päiväpaussilla kaikki. Äiti ja lapset. Päiväpaussin aikana ei puhuta mitään. Levätään vaan ja kerätään voimia. Laitettiin mukavaa kuunneltavaa.


Eväitä

                 Lidlin pullohyllyllä Päällikkö heltyi. Vaikka uudet suomalaiset terveyssuositukset sanovatkin, että kokista ei kannata lapsille juottaa, nosteli päällikkö kärryyn yhden kokispullon jokaiselle. Siinäkin päällikkö lipsui, että saattoi retki kestää illalla yli kuuden, ja edelleen saattoi jollakin olla kokista pullossaan. Kotona, jos kokista joskus heltyy päällikkö synttäreille ostamaan, ei sitä saa koskaan kuuden jälkeen. Ei saa unta lapset. Pyörivät, kuin väkkärät sängyissään, eivätkä rauhoitu ollenkaan. Mahtava, kun tuon tiedon sai äitikollegalta, joka oli huomannut ihan käytännössä, mitä tarkoittaa, kun suurperheessä lapsille annetaan illalla kokista. Mahtavia äitikollegat. Niin viisaita.
Mutta nyt. Pullo joka nokalle. Reilua, eikö? Ja vesilimsaa, kuten meillä lapset sen sanoo. Vissyksi kai sitä muut kutsuvat. Ruisleipää, makkaraa, voita ja sulatejuustoa, ”juustovoita” meidän perheen kielellä. Myslipatukat ja suklaapatukoita siksi, jos sattuu motivaatio hukkumaan. Suklaalla saattaa taas löytyä.
                 Kosteuspyyhkeitä oli jo kassissa, ja metrinpätkälle varalle vaippa. Ei kai sitä muuta tarvittu. Päälliköllä ruukaa taskussaan olla sellainen veitsi, jossa on kaikenlaista vipua ja värkkiä. On saanut sen työpaikaltaan joululahjaksi ennen kuin toisemme löydettiin.



                 Mummon kassivarastolla


                Päällikkö ja osa Pirpanoista kaarsi ensimmäisellä autolla mummolan pihaan, ja pimpotti mummonlan ovikelloa sillä aikaa, kun toinen päällikkö oli toisten pirpanoiden kanssa kaupassa. – Olisiko reppuja? Kasseja? Ja niitähän oli mummolla on kaikenlaisia. Vintillä, varastossa ja naulakossa. Käytössä olevia uimahallikasseja. Saatiin jokaiselle sopiva kannettava. Taisi tulla vähän vääntöäkin siitä, kuka minkä kassin saa. Joku kiskoi kassia hihnasta, toinen kassin suusta. Päällikkö kehotti suuntaamaan kassienergian niihin kasseihin, jotka on vapaana, eikä niihin, mitkä on varattuina. Selväähän se on, että jos yhtäkkiä eteen ohjautuu kymmenen erilaista kassia, joku niistä on ilman muuta jännempi kuin toinen. Kenelläkään tuskin on kaapeissaan yhtätoista ihan yhtä veikeätä kassia. Päällikön mielestä kaikki kassit kuitenkin olivat ihan käyttökelpoisia ja pystyivät toimittamaan eväiden kuskaamisen tehtävää.

                 Päällikkö kertoi, että jokaiselle on kaksi juomapulloa. Musta ja valinnan mukaan toinen. Vaaleanpunaista tai vesilimsaa. Hiacen lattialta saisi mennä hakemaan. Siinä pakkaajien silmät pyörähtivät suureksi, kun jokainen sai kaksi pulloa ja ihan totta – siellä oli myös kokista! – Kattokaa mitä äiti on ostanut!
                 Käytiin keskustelua siitä, tarvitseeko kassiin ottaa oman juomapullon lisäksi muuta? Joku ei ollut sellaisesta ollenkaan kiinnostunut. Päällikkö selvensi. Nämä ruisleivät, voi, ”juustovoi”, makkarat, sinapit ja energiapatukat eivät ole kenenkään. Ne on yhteisiä. Ei ketään huvita kantaa niitä yksin. Ei edes päälliköitä kiinnosta ottaa kovin painavia reppuja, sillä matkaa taitetaan kävellen. Kun lähdetään retkelle, kaikille jaetaan jotain. Jos sitten tuntuu tauolla, että jollakin on liikaa kantamista, jaetaan uudestaan. Ei ole tarkoitus, että kukaan läkähtyy. Kaikille sopivasti. Vahvemmalle enemmän, heikommalle vähemmän. Ihan heiveröiselle vaan niin, että saa kantaa, mutta ei väsy.

Onkohan se muuten elämässäkin niin? Taitaa olla. Kaikilla sopivasti kantamista. Välillä pidetään tauko, levätään, kerätään voimia ja katsotaan onko tässä jakamista jollekin toiselle? Ei ole tarkoituskaan, että kukaan läkähtyy.

Se päälliköistä, joka oli mennyt mummolaan jo ensin, ja oli muuten myös mummon poika, oli pitänyt siellä hyvän palaverin. Oli neuvotellut, että vauva saa jäädä sinne. Jätti vauvalle sopivasti ruokaa ja vaippoja. Oli päälliköllä pelisilmää. Vaihdokkina matkaan otettiin mummolassa asuva päällikön sisko. Tyytyväinen ja sopeutuvainen. Mummin ja papan ilo.
                 Syötiin mummon aamulla leipomat tuoreet sämpylät ja jatkettiin matkaa.



Kierrokselle


Niin oli retkellelähtöpäätöksestä kulunut noin viisi tuntia, ja jo oltiin siinä parkkipaikalla. Päällikkö katsoi kelloa ja nieli taas. Kun tästä lähdetään nyt kävelemään kuuden ja puolen kilometrin lenkki tällä porukalla, on kello nii paljon, että ikinä ei kerrota kenellekään.
Leviteltiin hyttysmyrkkyä ja mietittiin mihin sitä kannattaa laittaa. Hattuun, nilkkoihin, niskaan, kaulaan, käden ulkosyrjälle, muttei kämmeneen. Miksei kämmeneen?
- No siksi, että se voimakas tuoksu tarttuu sitten eväisiin ja maistuu inhottavalta.

                 Yksi sai hepulin. Siinä samassa, kun kaikki oli jo valmista. Alkoi tiedonanto, miten tämä on erikoisen ikävää, että lapsilta ei kysytä mitään, ja tullaan vaan tämmöseen paikkaan ja on pakko kävellä ja mää en lähe kyllä yhtään mihinkään. Ja että yleensäkin aikuisilla on kaikkea. Hienot kännykät, omat läppärit ja kaikkea. Silläkin rahalla, mikä meni äitin kännykkään, saisi vaikka mitä. Tiedonannon välissä tämä tiedottaja suuntasi askeleensa kohti ojaa ja piiloutui sinne kyykkyyn. Elämä tuntui epäreilulta. Tiedottaja halusi lähteä kävelemään toiseen suuntaan. Päällikkö huokaisi syvään. Toinen päällikkö katseli karttaa ja selosti reittiä. Tällaista tämä on. Kotona on tylsää ja lomalla on tylsää. Tuli äkkäilyn tarve.

Sillä nimenomaisella hetkellä ei kukaan muu äkkäillyt. Taitaa nimittäin olla niin, että on olemassa sellainen tila, ilmatila, mahdollisuus, aika… miksikä sitä nyt kutsuisikaan… Että lapsilla tulee usein tarve täyttää se. Jos on ollut pitkän aikaa niin, siis jopa useita minuutteja, että kukaan ei ole äkkäillyt, eikä esittänyt mitään erikoisia vaatimuksia, tai kysellyt taas uudestaan ja uudestaan sitä samaa asiaa, tai kertonut, että on haava tai pipi, tai jotain… Niin jo tulee jollekin kohta tarve täyttää tämä tyhjiö.

                 Käveltiin sen kauniin kaaren alle, jossa lukee ”Pieni Karhunkierros”, ja talsittiin kuitenkin. Pian tiedottajan sydän suli, ja päällikön luo käveli suloinen pieni matkalainen mummolta lainatussa vihreässä lierihatussaan: äiti, saanko anteeksi? Päällikkö antoi lierihattuiselle äkkäilyt anteeksi ja sai itsekin. Jalka nousi kevyesti.


                 Riippusillalla

                 Riippusilta oli jännä. Jokainen askel heilutti sitä. Ohjeissa luki, että yksi henkilö kerrallaan. Kovasti pelotti. Siinä olikin pohtimista missä järjestyksessä siitä käveltiin. Päällikkö selvensi, että kyllä pienet saa mennä isomman kanssa, jos tukea tarvitsee. - Mutta ei kaks äitiä yhtä aikaa, selvensi joku. Oli siinä sillassa kaiteet, mutta kaiteiden läpi näki Niskakoskelle. Jos keli oli tuulinen, koko silta hiukan heilui.
- Äiti tää on ihan omituinen. Toisella puolella on kauhea koski ja toisella puolella on ihan tyyntä?
                 Ryhmä Rämän ylittäessä siltaa tuli siihen vähän jonoakin. Muita retkeilijöitä. Niitä siinä sopivasti päästeltiin välissä molemmilta puolilta. Siinä jonossa tuli kyllä mieleen se matematiikan tehtävä, jossa vartijoita, vuohia ja porkkanoita kuljetettiin saarelle veneellä ja piti miettiä kuka voidaan veneeseen laittaa yhtä aikaa ja kuka saa olla saarella ilman vartijaa. Kun tietty osa pesueesta oli sillan ylittänyt, katsoimme päälliköiden kanssa toisiamme, ja päätimme, että viisautta olisi tässä vaiheessa toisen päällikön siirtyä toiselle puolelle siltaa.

        
                 Myllyllä

                 Tultiin Myllykoskelle. Oli sovittu, että myllyllä syödään ensimmäiset eväät. Jo kaukaa pitkospuita kävellessäni hoksasin, että tämä on se sama paikka, jossa olen käynyt tuon päällikön kanssa aiemminkin. Se oli sitä aikaa, kun liikuttiin kaksin. Kun lähdettiin jonnekin, käytiin keskustelu: Lähdetäänkö? ja toinen vastasi. Lähdetään. Tai että no eipä taideta viitsiä. Sitten noustiin autoon ja lähdettiin, tai jäätiin mökkiin tekemään ristikoita tai ei mitään. Ei siinä sen suurempia tunteita ollut, eikä mitään etsitty, eikä kasseista kinasteltu. Noustiin. Mentiin. Sitten käveltiin ja siinä käytiin. Ne oli sellaisia aikoja. Ja silloin päätoimisesti pyydettiin, että saataisiin lapsia. Elämään iloa. Niin me sitten saatiin. Ja taas olemme tässä myllyllä. Tämän Ryhmä Rämän kanssa. Tässä on nyt jo jonkinlaista tunnetta ehtinyt jo olla ennen Myllykosken taukopaikkaa.

                 Päällikkö alkoi kertoa: Silloin, kun Kuusamolaisilla ei kaikilla ollut vielä autojakaan, ne toivat veneellä tähän myllylle viljaa jauhettavaksi. – Ai niinkö? Eikö niillä ollut autoja ollenkaan? Millä ne sitten tuli tänne? Missä ne asui? Missä ne kantoi niitä viljoja? Mistä ne oli ottaneet niitä?
                 Koko porukka asteli päällikön perässä harmaantuneen myllyn matalasta aukosta sisään. Siellä oli hämärää ja hiukan jännittävääkin. Tuvan reunassa oli leveä lavetti öisiä nukkujia varten. Pöydällä oli pirtin penkki, johon moni oli vuollut nimimerkkinsä, tai polttanut sytkärillä tai puukolla nimikirjaimet, ja rustannut siihen väliin sydämen.
                 Pienten ja isojen lenkkarien äänet kopisivat myllyn puulattiallalla, kun päällikkö selitti miten mylly toimii ja Ryhmä Rämä kulki uteliaana perässä kuuntelemassa tarinaa vanhoista, ihmeellisistä asioista.
- Tuossa näkyy myllyn kivet. Veden voima pyörittää niitä. Kun jyvät menevät kivien väliin, ne murskautuvat ja niistä tulee jauhoa. Tänne yläkerran siiloon kaadetaan jyvät ja sitten täältä alhaalta valmis jauho menee tuonne päin. Isi tietää melkein kaiken.
                 Kun mylly oli tutkittu, istuttiin nuotiolle. Muisteltiin kenen repusta löytyy tuoretta, pehmeää Reissumiestä, juustovoita ja Oivariinia. Päällikön taskusta löytyi linkkari, ja toinen päällikkö alkoi voidella. Keksipakettikin jaettiin. Isoja kaurakeksejä, joissa oli suklaata päällä.
                 Sitten alkoi kuulua jotain sellaista, minkä kuuleminen pyyhki kaikki vastukset mielestä: ”me ei oikeesti tiietty miten siistii tää on!” tai  vähänkö mua ois harmittanu, jos en ois lähteny tänne. Tää on ihan sairaan siistii!” Alkulämmittelyt siis suoritettu. Fiilikset korkealla. Mummolta saatu hyttysmyrkky hoiteli hyttyset.
                 Päällikön tarinat jatkuivat: Kun isi opiskeli ensimmäistä vuotta insinööriksi, oli tämä Karhunkierros mun ensimmäinen kesätyöpaikka. Täällä ajelin ja huolsin näitä paikkoja.
- Ai millä ajelit? Mönkkärillä vai?
Papalla oli silloin sellainen nelivetoinen PicUppi, ja katselin aina kartasta, mihin pääseen lähelle tielle. Siitä sitten kävelin, korjailin pitkospuita, ja tein huoltotöitä.
- Ai isi siksikö sää tunnet nää paikat kuin omat taskus?


                 Jyrävällä

                 Tultiin nuotiopaikalle kauniin Jyrävän kosken kuohujen maisemiin. Pihassa oli kolme tulipaikkaa, ja pöytä. Pöydän ääressä istui äiti ja tytär. Katselivat lapsiamme – onko nämä kaikki sisaruksia? Kyllä ovat! – Ai ihan neljä kappaletta? – Ei, kun yhdeksän! Onneksi hän istui. – Hienoa, hän sai sanottua, ehkä tarkoittikin. – Niin on, sanoin, ja selitin ryhmämme kokoonpanoa. On tässä nyt pari serkkuakin mukana ja miehen sisko.

Nuotiopaikkojen vieressä oli taukotupa. Siilasmaja. Jotkut yöpyivät sellaisissa. Päällikkö kertoi, että se oli kenraali Siilasvuolle rakennettu sodan aikana, 1940. Pohjois-Suomi oli silloin saksalaisten rintamavastuualuetta, mutta suomalaisilla oli yksi joukko-osasto, jonka komentaja oli Hjalmar Siilasvuo. Hänen nimikkotuvakseen oli nimettu tämä tupa. Osa kävi tutkimassa tuvan.

Alkumatkasta näytti, että jäädään ilman nuotiota. Oli yhdelle annettu tehtävä: Hae tulitikut ja pakkaa reppuun. Oli unohtanut. Ei olleet tulitikut siinä paikassa, mistä hän ensimmäisenä katsoi, ja homma unohtui. Tällaisia on Rämän pakkaajat. Ei ollut ensimmäinen kerta. Toisenkin kerran, kun reissuun lähdettiin, pyysin joltakin palvelusta: Vie nämä kumisaappaat peräkärryyn. Pari tuntia pyynnön jälkeen oli ne kumisaappaat, ja kahdet muutkin levitetty huiskin haiskin pitkin tonttia. Siinä lojuivat lähtöä odottamassa. Kestikin, mokoma lähteminen…
                 Tulitikut oli siis siellä mökissä. Korvuajärven rannalla keittiön tulitikkutelineessä. Päällikkö huomasi sen, kun oltiin jonkin aikaa kävelty. Pitkä päälliköiden välinen silmäys niittasi sen, että saarnaaminen on turhaa. Nuotiolla paistettu makkara tuntui siinä pitkospuita taivaltaessa varsin kiehtovalta ajatukselta.
                 Näytti siihen aikaan illasta enempi kulkijoita tulevan meitä vastaan. Päällikkö siinä yhdeltä porukalta jo kysyi, että sattuuko teillä olemaan tulta. Ei ollut. Tovi jatkettiin matkaa ja uusi yritys: ”Sattuuko teillä olemaan ylimääräistä tulitikkurasiaa?” Sitten onnisti. Ei ollut kuulemma ylimääräistä, mutta antoivat omansa. Olivat piakkoin tulossa takaisin autolleen ja luovuttivat omansa. Tikkurasiasta ilahtuneena päällikkö luovutti rasian lahjoittajille oman suklaapäällysteisen, ison keksinsä, joka vielä oli keksipaketissa odottamassa, milloin päällikkö ehtii itse juomaan hörpyn kokista ja nauttimaan suklaakeksin, ihan rauhassa. Sen keksin saivat ne kierroksensa jo kiertäneet. Meni heillä naama nauruun. Jakoivat sen kolmeen osaan.

Niin oli meillä tulitikut, saatiin nuotio ja paistettiin makkarat. Siinä, kun osa istuksi penkeillä, livahti isommat kiipeilemään. Seuraava huutamalla kieltämään, että kiivetä ei saa. Pois heti sieltä. Päällikkö kieltämään kieltäjää: Rauhoitu. Mutta ei rauhoittunut kieltäjä, kun oli tarve kieltää. Huusi.
Silloin antoi päällikkö isoäänisen tiedonannon: Kallioilla saa kiipeillä, mutta pudota ei. Vain päälliköt saavat kieltää. Muille annetaan määräys rentoutua. Jo saatiin rauha nuotiolle. Oli päällikkötason lupa kiivetä. Ja lupa rentoutua
Vilkaisu halkokasalle toi silmiin tutun näyn. Neljä pientä tyttöä kyselemässä ventovieraalta tädiltä halkojen hakkuun lomassa ties mitä. Näytti ihan leppoiselta jutut. Pian tulivat nuotiolle koko porukka, aikuiset edellä: - on teillä suloisia lapsia! Niin on, nyökyttelin, katselin heitä onnelisen ylpeänä ja unohdin ihan kaiken tähän asti kertomani.


Paluumatkalla

Askeleet alkoi hidastua ja päällikkö ehdotti, että lauletaan. Sehän passasi. Sovittiin, että lauletaan metrinpätkille tuttu laulu ”Keväiset metsät”. Yhtä ärsytti. Laittoi sormet korviin. Oli kuulemma tyhmä laulu ja ei halunnut kuulla koko mekastusta. Sormet korvassa tämä tinttarsson otti ryhmästä etäisyyttä. Häpesi mokomaa laumaa, joka lauloi ”Keväiset metsät, keväiset kukkaset, keväiset vuoret, aurinkorintehet ihmisen laulamaan onnellisna saa…”
Sitten tulikin toisille huoli, että missä on kukkamekkoinen tinttarsson? – Antakaa hänen olla. Antakaa hänen hävetä meitä ja antakaa hänen istua sormet korvassa. Muu joukkue eteni. Tinttarsson istui mättäällä molemat kädet korvissaan. Joku ehdotti Maamme-laulua ja sitäkin laulettiin. Välillä päällikkö seuraili kukkamekkoa, joka siirtyi askel kerrallaan salaa toisten perässä aina silloin, kun kukaan ei huomannut. Nolot laulajat.

Silti laulettiin. Maamme -laulukin pyydettiin laulamaan. Se lierihattuinen kysyi, että miksi tätä Maamme-laulua ei löydy youtubesta kokonaan laulettuna? - Eiköhän se löydy monen porukan laulamana... - No ei löydy niitä kahtatoista säkeistöä! - Se taitaa olla sitten sun homma laulaa se sinne. Lierihattu jäi miettimään.

Taas laulettiin. Oli koulussa opetelleet ihan järkevän laulun. Tätä puolituntia laulaneella lapsella eiehkä enää ole epäselvää siitä, miten munasta tulee perhonen...
 "Perhonen. Munii munasen. Munasta kuoriutuu. Toukanpoikanen. Toukka koteloituu. Kotelosta kuoriutuu. Perhonen, munii munasen... Munasta kuoriutuu, toukanpoikanen. TOukka koteloituu, kotelosta kuoriutuu... Perhonen... Muniin munasen... munasta kuoriutuu..."

Tätä kirjoittaessani kyllä vähän hävettää, että luuleekohan joku, että meillä aina lauletaan. Ei suutarin lapsilla ole kenkiä. Eikä meillä lauleta. Jaa miksi. No siksi, kun aina joku saa jonkun hepulin, kuten nyt tuo kukkamekkoinen sormikorvainen.



Lukuisten juttujen lähde

Metsän siimeksestä juoksi pikkuinen poika. – Missä isi on? Ja yhtä nopeasti, kun hän oli saapunut, hän häipyi tulosuuntaansa… ja kohta jo minä hetkeksi huolissaan olemaan, että missä on isi ja mihin se poika meni? Äidin ajatukset ovat sellaiset, että ne kyllä ehtivät kyllä paljon enemmänkin, kuin tarvitsisi… Ja pian mielessäni aloin jo kirjoittaa kirjaa Miina ja Manu Karhunkierroksella. Kirjan oleellisena osana tietenkin olisi se hetki, kun tuo jokapaikkaankerkiäväinen Manu yhtäkkiä häviää ja lopulta löytyy kiveltä keskeltä koskea tai kannonnokasta, johon joku poro on se pelastanut karhun kynsistä. Tuo mahdoton poika. Ajatukset painuivat päiväkirjan lehdelle, kun kerran sen pojan töihin otin. Niin tuo sama päiväkirjan poika siinä seikkaili isän ja äidin välissä, ja melkein sain jo sätkyn, että missä se nyt on`?

Niin...  Siis tällä Karhunkierroksen retkellä tuo poika ei saanut sähköiskun tunnetta, kuin kaksi kertaa.
Toisen kerran paluumatkalla, kun oltiin hurjassa paikassa, ja tämä nuorimies juoksi, ja samalla hyppi esteitä... ja siinä oikealla puolella... Ei. En tohdi kertoa mitä siinä oli... Mutta sen tässä nyt totean, että kohta kouluunlähtevä poika on riskinottokyvyltään paljon rohkeampi kuin hänen lähes 40-vuotias äitinsä.
Ja sitten se toinen sätkyhetki oli se, kun hänen juomapullonsa oli tullut tyhjäksi ja kovasti janotti, ja vielä enemmän kiinnosti se, että miten sitä kosken vettä saa laitettua pulloon. Silloin... Silloin kuului viikon luontoääni niin, että varmasti koko Karhunkierroksella kuultiin miltä kuulostaa Pirpanapäällikön hätääntynyt karjaisu.


Voimakiviä

Kivuttiin harmaita portaita ylös ja alas. Kevyt kesäsade pudotti muutaman pisaran hentoa kosteutta. Seuranani oli kolme pientä tyttöä. Se, joka äsken ei suostunut, että laulettiin. Ja kaksi nuorinta, joilla vauhti ja kalittamisen määrä vaan lisääntyi, kun kello lähestyi puolta yötä. Keräsivät voimakiviä purkkiin.
Oli siellä välillä yksi hetki, kun epäilin heidän sitkeyttään. Samassa silmiini osui kaunis kivirykelmä, ja ehdotin pientä taukoa.

Silloin oli seurassamme vielä se lierihattuinen, jota ei ensin koko retki huvittanut. Lierihattuinen kysyi: äiti, oliko ne kivet silloinkin juuri tällaisia, kun se yks laittoi päänsä kivelle ja nukahti? Hetken mietin. Jotain tuttua… Niin ketä tarkoitat?
- Sitä, joka näki sitten unta siitä, että enkeleitä meni ylös ja alas.
Niin Jaakobia. Olin joskus ostanut lasten Raamatun ääneen luettuna. Hurjia kertomuksia, joita lapset halusivat kuunnella. Joskus itseäkin pelotti. Mutta niissä oli aina Jumala silloin läsnä, kun joku halusi siihen luottaa. Niille tapahtui kaikenlaista.
Istuttiin alas. Puhuttiin hetki Jakobista. Josta en kyllä paljon tiennyt. Mutta muistin laulun ja lauloin sen: ”Yössä pimeässä, Jakob nähdä saa. Maasta halki taivaan, tikkaat kohoaa. Niissä enkeleitä…”

Toinen metrin pätkistä löysi ikiomasta laukustaan mukin. Alkoivat kerätä kultakiviä mukiin. Hienoja. Valkoisia. Kimaltavia. Hienon mallisia. 2- ja 4-vuotiaat tietävät mitkä kivet ovat kauniita. Juotiin vettä ja ”issyä.” Muistutin itseäni, että meillä ei ole kiire. Matkan mitta ei uuvuta. Jatkuva hoputtaminen kylläkin. Näin se on muutenkin elämässä. Ei tehtävät uuvuta. Kiire ja hoppu väsyttää. Ja se, että ei saa tehdä rauhassa.

Viimein yllytin tytöt matkaan. Kun on kerta näitä voimakiviä purkissa. Mukia kannettiin kuin aarretta. Oli aikomus esitellä niitä toisillekin. Portaita lukemattomia portaita ylös ja alkas kivutessani jäin miettimään kivimukia. Missä minä levähdän? Mitä kerään omaan mukiini? Mitä ovat voimakiveni? Aarteeni?




Päällikön kainalossa


                 Viimeinen sovittu evästauko oli myllyllä. Löydettiin repuista energiapatukat. Ikiomat kaikille. Joku suitsutti:
- mä niin rakastan tällaista, että kävellään ja ollaan ihan poikki, ja sitten saa levätä.

Joku unelmoi seuraavistaa patikkareissuista. Kaikilla oli hyvä olla.
Kun patukat oli jaettu, istahdin päällikön viereen, ja katselin perhettäni. Rakkaitani. Sisupusseja. Yllättävän sitkeitä. Päällikkö antoi mulle pusun. Ihan salaa, ettei kukaan huomannut. Joku alkoi irvistää. Häntä yökötti. Pelipoika nauroi niin, että oli ihan hymyä koko mies. Päällikkö huomautti, että mitään ei ole tapahtunut, kukaan ei ole nähnyt mitään, mistä seurasi sitä, että kaikki rakkaat vaeltajamme alkoivat hyvänolonhyrinäisesti kertoa, kuinka salassa sitä pikku pusua ei voinutkaan antaa. Ei kai ollut tarkoituskaan.

                 Kun jotain tällaista tapahtuu, on lapsilla hyvä olla. Niin hyvä, että se kehräys ja hyrinä tarttuu. Saatikka, jos loikoilevat vanhemmat sohvalla. Jo löytyy välimiehiä ja rakkauden hampurilaisen väliin kerroksia.

                 Siinä hyrinässä istuttiin, joku kuvasi, ja teki sen salaa videolle, lapset hymyilivät, toiset aidon onnellisesti hyväksyvän näköisesti, joku ällötystä teeskennellen… Siinä ne vanhemmat ovat. Siinä on Pirpanoiden turva, kaksi päällikköä lämpimän kesäyön sylissä, ja heillä on jotain sellaista, mitä muilla ei ole… Päällikkö alkoi laulaa:

                  ”Tykkään susta, tuot elämääni tarkoitusta…
                 Tykkään susta, et ehkä sitä huomaa musta.
                 Sinusta unta nään, kun tyynylle painan pään…”



Vihreän valon palaessa

                 Niin oli taas ilmatila tyhjä. Kukaan ei varannut sitä, vaan kesäyön raikkasta ilmaa hengitellen aloitimme viimeiset kaksi kilometriä. Oli Jyrävällä sovittu, että jos käy niin onnellisesti, että joku malttaa pitää paluumatkan väsymyksen omana tietonaan, saa se onnellinen seuraavalla huoltoasemalla ansaitun karkkiannoksen.
                 Metrinpätkät edessä, sitten äiti, ja sitten se rakas lapseni, joka huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä oli viimeisten kilometrien seurue. Silloin, kun asiaa on paljon, riittää kuuntelu ja pienet välisanat. Kun asiat ovat vaikeita, tarvitaan muutakin.
                 Silloin, kun kertoja ei itsekään tiedä, mitä haluaa sanoa, mutta kuitenkin haluaa olla äidin kanssa, ja huomaa, että nyt olisi hyvä puhua... mutta ei vaan meinaa tulla mieleen mitä kaikkea tässä nyt saisi sanottua… Silloin on syytä kuunnella aktiivisesti. Siitä kävinkin ihan kurssia. Että miten se tapahtuu, että annetaan lupa tuntea. Ei saisi äiti keskeyttää. Ei väheksyä. Ei luennoida. Ei saarnata eikä nalkuttaa. Ei saisi sanoa, mikä olisi parempi tapa ajatella, ja että tuo sinun tapasi on jotenkin väärä. Kyllä olikin tarpeellinen kurssi minulle. Kirjankin oli kirjoittanut siitä Thomas Gordon  jonka oppeja luennoitsija meille sitten selitti.

                 Tässähän sitä voin suositella muillekin. Taidan näistä tähän kirjoittaa itselleni listan, miten Gordon opetti ihan kädestä pitäen lukijoitaan siitä, miten lasta voisi ymmärtää paremmin. Tässä on luettelo meidän vanhempien tyypillisistä vastauksista, kun me lasten kanssa keskustellaan…

1.     Käskeminen, ohjaaminen, määrääminen
2.     Varoittelu, nuhtelu, uhkailu
3.     Saarnaus, moralisointi, luennointi
4.     Neuvominen, ratkaisujen antaminen, ehdottelu
5.     Luennointi, opettaminen, looginen argumentointi
6.     Tuomitseminen, arvosteleminen, erimielisyys, syyttely
7.     Kehuminen, yhtämieltä oleminen
8.     Nimittely, halventaminen, nolaaminen
9.     Tulkitseminen, analysointi, johtopäätösten tekeminen
10. Rauhoittelu, lohduttelu, tukeminen, myötäily
11.  Urkkiminen, kysely, kuulustelu
12. Vetäytyminen, puheenaiheen vaihtaminen, vitsailu, leikiksi lyöminen

Kun nämä vanhempien tyypilliset kommentit oli kerrottu, alkoi Gordon opettaa uusia tapoja kuunnella lasta aktiivisesti. Siinäpä sitä riittääkin työmaata. On vaikea oppia uutta. Mutta jos saisin edes tiedostettua nuo tyypilliset tavat olla kuuntelematta, niin lapsen olisi kai helpompi äitiä lähestyä… Enkä lainkaan tarkoita, että olen maaliin tässä osunut. Mutta halu olisi oppia. Siinä kirjassa "Toimiva perhe" kerrotaan tästä lisää.

Siinä kesäisen illan pitkospuujutustelussa taas kelaan lauseitani, ja toivon, että tuo rakas lapseni saa tuntea sen, että äidin päivystyshuoneessa ei pala punainen, eikä keltainen… Vaan vihreä valo – olen vapaa kuuntelemaan. Kerro. Kysyn. Ja annan sinulle luvan tuntea. Aikansa juteltuaan oli jutut juteltu ja tuo nopsajalkainen kiihdytti askeleensa toisten luo...



Rakkauden lukko

                 Tultiin riippusillalle toisesta suunnasta ja lapset huomasivat riippusillan vasemmassa reunassa punaisen lukon, ja siitä kuvia tietysti nappailivat ja päällikölle tiedottivat. Päällikkö kertoi:
- jotkut, kun rakastuvat, ja vaikka sillalla rakastaan kosivat, siis pyytävät puolisokseen jakamaan elämän ilot ja surut, ottavat taskustaan lukon, naksauttavat sen sillan rakenteisiin ja heittävät avaimen kosken kuohuihin. Niin kauan, kuin lukko pysyy sillan kaiteessa, on heidän rakkautensa kestävä.
                 Äiti, teittekö te isin kanssa sellaisen rakkauden lukon?
- Ei tehty tuollaista lukkoa. Se lukko on äidin sormessa. Se on sormus kultainen, ympyrä uskollisuuden. Ei ole sillä alkua, ei loppua. Rakas lapseni. Äiti ja isi rakastaa.
Lahjaksi on saatu teidätkin sen rakkauden ympärille. Te rakkaat. Ja riippusillan toisella puolella odotti päällikkö vihreine takkeineen.
        


Salaisuus
        
                 Niin saapui onnellinen retkikunta, kaksi päällikköä ja pirpanat uudestaan sen kaarisillan alle.
- Mää äiti rakastan tätä, että oon kauheen väsynyt kävelystä ja sitten saan levätä. Tai se, että moni pyysi päästä uudestaan, ehkä yöpymäänkin. Tai se, että isot suunnittelivat retkiään lähistön Birgitan polulle…  Siinä oli päälliköille ilon aihetta loppumetreiksi.
                 Parkkipaikalla päällikkö katsoi kelloa, ja mielessään ajatteli, että ikinä ei kerrota kenellekään, paljonko kello oli, kun päälliköt ja pirpanat saapuivat autolle takaisin. Mitäs minä sanoin, kävi päällikön mielessä, kun pätkät aloittivat iltalaulunsa… mutta päällikkö oli liian väsynyt huomauttaakseen asiasta. Sen pituinen se reissu. Kai ensi vuonna uudestaan?

10 kommenttia:

  1. ihana blogi! Aivan huikea tuo aloitus :) Tästä on hyvä jatkaa,tarinoitasi ootellen ..Niin,onnea matkaan blogin kirjoittamiseen ;)

    VastaaPoista
  2. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Tämä kommentti oli ihana :) Kiitos kannustuksesta! Sinne oli lipsahtanut blogistin etunimi, jota täällä ei ainakaan tässä vaiheessa mainita ;) joten siksi poistin. Kiitos kannustavasta palautteesta, Satu <3

    VastaaPoista
  4. Huikean elämänmakuista tekstiä. Kiitos, että jaat tämän kaiken meidän kanssa! :)

    VastaaPoista
  5. Kiva kun tulee lisää luettavia mukavia blogeja joissa materia ei ole itseisarvo :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Juu on elämässä jotain muutakin. Ja siitä tavarasta puhujia kyllä on. Ja koko rompetta on maailmassa ihan liikaa.

      Poista
  6. Milloin olisi luvassa jatkoa ja ihania lukuelämyksiä meille?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) palautteesta päätellen ainakin joku lukee... Kirjoitan, kun kerkiän.
      Aiheet on ihan lähellä.

      Poista