Translate

maanantai 1. syyskuuta 2014

Ylämäki (jatkokertomus, osa 1)

Tuli tiistai ja päivä, jolloin oli se piiri siellä Lauran luona. Laura on istui kirkossa melkein aina. Hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja halusi kutsua ystävät kotiinsa. Lauran kotona pidettiin Raamattupiiri. Oli monta puhujaa, monta vierasta, karjalanpiirakkaa, kahvia ja pullaa.

Yksi puhujista kertoi, kuinka oli tämän päivän puhetta valmistellessaan etsinyt erästä tavaraa monesta paikasta. Hän oli jo ollut aika epätoivoinen, kun tiesi sen omistavansa, mutta sitä ei löydy mistään.  Kyse oli ikivanhasta levystä, jossa oli kauniin ja rohkaisevan laulun sanat. Sitten henki oli sanonut hänelle, että etsi sitä sieltä kaapista, ja hän oli etsinyt – ja löytänyt.
Minä siinä istuissani mietin vähän mielessäni, että liekkö itse mennyt sinne kaapille… Kun kaikki muut kaapit oli jo kaivanut.

Seuraava puhuja kertoi, että oli kansainvälinen, ekumeeninen rukousviikko. Hän muistutti kuulijoita siitä, että rukoileminen on tärkeää.

Raamattupiiri kesti kaksi tuntia. Laulettiin, oli kolme puhetta ja Lauran välijuontoja. Ja taas virsiä   ja kanttorikin lauloi tekstiin sopivan laulun.  Kanttorin käsilaukussa oli tuttuun tapaan virkkuukoukku ja lankoja. Niin kului mukavasti pari tuntia siinä aina somasti puheiden aikana virkaten. Isoäidin neliöitä. Niitä voi virkata silloin, kun ei tarvitse ajatella niin tarkasti mitä tekee.

Viideltä päättyi piiri ja kävin seurakuntatalolla syömässä. Keitin kaurapuuroa. Kaurahiutaleita oli helppo pitää työpaikan kaapissa ja nälkäisenä hetkenä siitä keittää mikrossa ravitseva, taloudellinen työpaikkaruoka. Hiljainen hetki. Sai syödä ihan yksin. Ajatella ihan omiaan.

Kuoroharjoituksiin piti lähteä kuudeksi. Tiesin, että auton polttoainemittarin valo oli palanut jo 20 kilometriä. Luotin, että vähintään 50 kilometriä menee helposti oranssin valon iloisesti palaessa.

Kirjaston kohdalla välähti, sillä syksyistä laulutilaisuutta varten lainaamani nuotit oli edelleen kassissa ja olivat niitä uusineet jo monesti, mutta nyt oli uusinnat uusittu ja oli tullut viimeinen karhukirje. Siinä kirjaston kohdalla, ylämäessä, sitten jarrutin, parkkeerasin autoni, ja äkkiä pudotin kirjat. Noin ohimennen.

Tästä ei autovanhukseni pitänyt. Dieseliä toki oli tankissa vielä joitakin litroja, mutta ylämäki – matka tyssäsi siihen. Pientä huolentynkääkin siinä sitten oli, kun olisihan sinne töihinkin pitänyt ehtiä.

Siinä minä sitten saamaan päähäni, että tästä, kun tämän auton peruuttelen alamäkeen… niin siitä ne sitten polttoaineet valuvat letkuihin suotuisasti ja pian auto jo hurisee. Pyörittelin rattia ja annoin auton valua. Ohikulkijoita värväsin kaveriksi, että heeeei tulkaahan ja työnnetään tämä auto alamäkeen.

Ei ollut heillä tottumusta autosähellyksiin, kun heti jo alkuunsa epäilivät, että ei taideta jaksaa näin painavaa autoa työntää. Luovutusmeininkiä, ajattelin ja pian siinä sitten heitä kiittelin ja nolona toivoin, etteivät olisi vaatteitaan sotkeneet kuraisen kärryni takia.
  
Auto oli juuttunut siihen vinosti kirjaston ylämäkeen. Ei auttanut työntäminen eikä hehkuttelu. Kun ei käynnistynyt, niin ei käynnistynyt.
Hätäpäissäni siinä aloin laittamaan viestiä töihin, että en pääse tulemaan, kävi vanhanaikaisesti ja bensa loppui, ja niin paljon hävetti, etten sanotuksi meinannut saada… kun eihän niin voi käydä. Mutta kukaan ei tietenkään tiennyt mitään ylämäestä, joka eteen oli yhtäkkiä tullut.

Laitoin puhelimen pois kädestä ja aloin oikein miettiä. Tässä minä olen kirpakkaana pakkaspäivänä Bremenistä ostetuissa kesäkorkokengissä auton kanssa vinossa tien poskessa. Miehelle en ilkeä soittaa näin typerää asiaa, kuusikymmentä kilometriä yhden ylämäen takia. Työpaikkani kaupungissa ei montaa sellaista ihmistä ole, jolle näin noloa asiaa voisi selittää ja heidän illanviettoaan vaivata.

Soitin ystävälleni Eevalle. Eeva on pappi, jonka kanssa olimme tehneet kaikenlaista, ja oletin, että jos Eeva on kotona, hän olisi heti valmis pieneen ilta-ajeluun. Ja niin varmaan olisi ollutkin, ellei hän olisi ollut Kälviällä. Siellä oli avulias ääni kovin ymmärtäväisenä. Toivotin hänelle oikein mukavaa illan jatkoa Kälviällä.

Laskin jälleen puhelimen syliini ja huokasin. En yksinkertaisesti tiedä mitä tekisin. Ottaisinko taksin? Mistä saisin kanisterin? Missä on lähin huoltoasema? Onko auto hörpännyt ilmaa niin, että vaikka se saisi ainettakin, lähteekö kuitenkaan käyntiin?

Sitten välähti. Muistin jotain tärkeää. Olin istunut iltapäivän töissä ja työsuhde-etuna siellä kuullut, että Taivaan Isä voi auttaa monenlaisissa elämäntilanteissa. Laitoin kädet ristiin ja huokasin: ”Voi Taivaan Isä. Selvitä sinä tämä homma”.

Vähän kävi kyllä mielessä, jotta ei kai Taivaan Isä voi tähän tankkiin dieseliä kuitenkaan järjestää...


(tämä tarina jatkuu joku kerta)

lauantai 30. elokuuta 2014

Öinen Crescendo

lmestyi intendentti
kertomaan
- orkesteri oli alkanut soida aivan itsekseen.

Autuaan tajuttomuuden tilasta havahtuu kapellimestari
toivomaan,
     
          sammuisi soitto
           tuo tyhjästä tullut.


Fanfaarien voimistuessa
maestro kerää voimansa sammutustöihin

kolme on kello ja kuusi kaktusta kurkussa.

Stereona soi pauhu ja

Vaskien modernit dissonanssit kietovat
soitinten kakofonian rajuun forteen.

Ruiskun raato kädessä kulkee
hitain askelin
uupunut johtaja etsimään apua eilisen helppouteen

   tahtipuikko kadonnut

Anna mittaamattoman aineen
tuoda helpotus piccolon kärsivään sointiin.


Tule aamu
        Tuo valo
 vie kaktus.
anna orkesterin sammua.
         pian

anna hiljaisuuden tainnuttaa tiedottomuuteen taas
jotta aamun sinfonia saa seesteiset soinnut

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kirjekaveri

Hymyilyttää. Oikein hykerryttää. Kun kerta tästä kirjoittamisesta kovasti tykkään, niin pitäähän sitä sitten kirjoitella joka paikkaan.
Minulla on uusi kirjekaveri Alex. 

Laitoin hänelle onnittelut, kun hän aloitti uudessa työtehtävässään. Hän piti puhetta, meidän lapset katsoivat sitä koneelta uteliaana, tarkasti - ja laitoin sen kuvan hänelle, toivottelin onnea ja työn iloa. Toki annoin hänelle myös eväitä  Että hän muistaisi juuri minua ja minun elämäntilannettani, niinhän toki kaikki saavat tehdä, eikös? Kirjoitin siis, että muistattehan meitä suuriakin perheitä, kun teette päätöksiä.

Sain silloin häneltä kiitoksen:
"Kiitos xxxxx viestistä. Lämmitti kovasti. Alex"

Nyt kirjoitin hänelle uudestaan. Sain vastauksen.
Ja niinhän se menee, että kaikki toki puhuvat oman asiansa puolesta... Niin minäkin. Ymmärrän, että joka paikasta pitää leikata, mutta pikkuisen kaikilta, eikö  ?
Tässä viimeinen kirjeenvaihtomme:

"Arvoisa pääministeri. Laitoin jokin aikaa sitten onnittelut ja muistutuksen siitä, että täällä hyvässä Suomessa asuu myös meitä, joilla on isot perheet.
Koen. että lapsien lukumäärä tekee meistä rikkaita.

Olen huolestuneena seurannut lapsilisäkeskustelua. Silloin, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi, lapsilisä, 90 € ei hetkauttanut talouttamme millään muotoa. Tällä hetkellä, kun lapsia on 9, lapsilisät muodostavat perheessämme prosentuaalisesti aika mittavan osuuden kuukausituloistamme. Toivoisin edelleen, että te, arvoisat päättäjät, muistaisitte, että suuriakin perheitä on olemassa...

Monta kertaa päätöksiä tehdään keskivertoajattelutavalla. Suurperheelle lapsilisäleikkaus on mittava summa vuosittain. Yhdessäkään median esittämässä laskelmassa ei ole koskaan näkynyt mitä leikkaukset tekevät euromääräisesti suurissa perheissä, joissa muutenkin kaikkien laskentatapojen mukaan elämän rikkaudesta huolimatta eletään aika niukoilla rahoilla, laskipa ne sitten miten päin tahansa. Viisautta päätöksiin.

T. xxxx xxxxxxxxxx, yhdeksän pirpanan äiti Paikkakunnalta X

Sain häneltä illansuussa ihan henkilökohtaisen vastauksen:

"Kiitos xxxx palautteestasi, arvostan kovasti."

Kiitos kirjeestä, Alex.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Tukkapöllyä 2014?

- Asiakaspalvelussa.

- Pirpanapäällikkö, hyvää päivää.
Vaihdoin juuri perheeni ja yrityksemme puhelinliittymät teille.

Ennen vaihtopäätöstä kysyin vielä yhdestä tärkeästä liittymän ominaisuudesta.
Näet edellisessä operaattorissa oli niin, että liittymän sai sulkea ja avata huoleti vaikka kuinka monta kertaa päivässä, ja sitä pystyi itse ohjailemaan netin kautta.
Varmistin vielä, että onhan teillä myös tällainen nykyajan vanhemmille suunnattu, tärkeä kasvatustoiminto tässä liittymässä. Myyjä vakuutti, että kyllä on.

Hyväuskoisena allekirjoitin seitsemän puhelinliittymän siirtopaperit ja nyt olemmekin kiusallisessa tilanteessa. Netissä lukee, että liittymän avaus maksaa aina 3,90 €. Tästä ei myyjä maininnut mitään ja edellisen operaattorin palvelu oli ilmainen. Olenko tehnyt virheliikun? Joudunko siirtämään nämä seitsemän liittymää takaisin vanhalle operaattorille?

- No katsotaanpas. Saanko lapsen puhelinnumeron?

- Siinä se on. Kun se oli vaan aika toimiva noin kasvatustoimenpiteenä… Jos lapsi ei tottele, voin aina laskea viiteen ja tarvittaessa sitten...

- Joo näyttää tuolla olevan teillä noita liittymiä.
Tehdään nyt tässä tapauksessa niin, että jos tämä on ollut sellainen tukkapöllyä vastaava toimitus, niin minä kirjoitan nyt tänne liittymän tietoihin, että avaavat sitten jatkossakin aina ilman maksua.


- Oikein paljon kiitoksia tästä kasvatuskumppanuudesta. Hei. 

tiistai 12. elokuuta 2014

Pikkujuttuja: Pirpanat ja Aika




Pirpana ei tiedä paljonko kello on. Eikä sitä, miten nopeasti tai hitaasti aika kuluu?

Kohta, sen jälkeen kun, vähän ajan päästä, joku kerta, oota vähän, nopeasti, en mää vielä, vartin päästä, tunnin kuluttua. Vuorotellen.
Me aikuiset joskus oletamme lapsilta liikaa. Unohdamme, kuinka ihanaa on olla tässä hetkessä vailla huolia. Pirpanalla on aikaa. Hän elää hetkessä. Aikuinen on jo myöhästynyt ja oppinut.
Pirpana nauttii siitä, että saa sukan niin, ettei se ole rutussa.

 Monta pientä arjen tilannetta helpottuu näillä vanhempien työkaluilla.

Vuoron odottaminen, aikataulun mukaan lähteminen, tylsän asian tekeminen, iloisen asian odottaminen, peliaika, jäähyaika, rauhoittumisaika, bussiin ehtiminen, vaatteiden pukemisen vauhdittuminen, aika minkä saa lotrata suihkussa. Tämä on yhtä aikaa koko elämä.



Viiden minuutin Tiimalasi. (näitä on vaikka mitä minuuttimääriä)
Tämä koviakokenut pelastaja on ostettu vuosia sitten. Sen kanssa on puettu vaatteita, odotettu, istuttu jäähyllä, vauhditettu legojen keruuta, katsottu milloin isi tulee...
Keinuttu vuorotellen uudella keinulla.

Joskus on tehty niin, että lapset saa "äitihoitoa" tiimalasin ajan. Se on sellaista, että otetaan kynsisakset, korvan putsaukset ja rasvaa... ja asiakas saa itse päättää mitä tehdään. Jonossa on riittänyt asiakkaita.






Munakellollakin voi tehdä monen asian helpommaksi. Munakellon huono puoli on meillä ollut se, että ne tahtovat mennä helposti rikki, ja kova ääni ärsyttää joitakin lapsia. Mutta kelle se sopii, niin näitä on vaikka minkälaisia. Jokaiselle löytyy hauska, eivät montaa euroa maksa.








Munakellon kehittyneempi versio on tällainen, jossa näkyy jäljellä oleva aika punaisena sektorina.





Järin suuri satsaus ei ole lapsen oma herätyskellokaan. Muutaman euron. Kylläpä sai äitikin levollisen yöunen, kun jätti kännykän keittiön latauspisteeseen, unohti watsapit ja facet, ja meni omaan sänkyyn. Aamulla kello nätisti piipitti äidin ylös. Lapsista sekin, joka halusi laittautua kauemmin, sai haluamaansa aamuaikaa enemmän kuin aamu-unisemmat vanhemmat.

Aamulla kellot tuodaan lipaston päälle, jotta pienet ei pääse niihin käsiksi.







Viisaritaulut.

Jos lapset ovat keskenään, ja pitää tietää mitä milloinkin tapahtuu, voi näihin helposti kirjoittaa, että tee läksyt, syö välipala, saat mennä koneelle jne...

Meillä nämä auttoi tokaluokkalaista hahmottamaan miten aamu etenee...

Tiettyyn aikaan herättiin, käytiin veskissä, puettiin, syötiin aamupala ja sitten siirryttiin pukemaan ulkovaatteita ja lähdettiin bussille. Neiti oli helpottunut, kun muutama aamu oli menty, ja hoksas, että ai näääinko tää menee...








Time Timer
Tämä on hyvä. Näitä on monta eri kokoista. Tuo on n. 20 cm korkea. 
Meillä tätä käyttää vaan vanhemmat. Joutuu muuten liian koville. Monta vuotta on kestänyt. Kannatti. Tästä kuuluu hento äänimerkki, kun aika loppuu, mutta sen saa kytkettyä pois, jos ääni ärsyttää.

Tätä käytetään monissa kouluissa oppituntien tai kokeiden aikana. Auttaisi myös kokouksissa ja muissa tilanteissa jaarituksia vähentäen, joissa on tietty aika käytettävänä. On helpompi istua paikallaan, kun tietää, että sillä on joku loppu.







Tässäkin yksi kätevä tapa visualisoida... Ei joka paikkaan voi kaikkea kelloarsenaalia raahata. Silti pitäis saada viesti perille. Käsi on aina mukana. Viisi minuuttia aikaa uida, sitten mennään...




Perheen yhteinen seinäkalenteri, jossa kunnolla tilaa kirjoittaa.






Pirpanan oma almanakka. Meillä kokeillaan tänä vuonna tätä. Yritän sinne auttaa heitä laittamaan pakollisia muistettavia, syyslomat, odotetut vierailut jne. Saas nähdä onnistuuko.

Kännyköiden Timer -sovellukset. Monet ilmaisia. 30 sekunnin, 5 minuutin, 30 minuutin ja tunnin... Eri puhelimissa erilaisia.

Niin. Ja perinteinen uunissa oleva kello. Paitsi meillä se ei toimi, kun siinä on sellaiset pienet nupit, ja aina joku kiskoo sen nupin siitä irti, ja sitten se hukkuu...

Ihan perinteinen rannekello meinaa unohtua. Monta vuotta meni itsellänikin ilman sitä. Puhelin ja sen räplääminen tuli pakolliseksi, olihan kellonaikaa tarkastettava tämän tästä. 
Olen palannut kellonkäyttäjäksi. Pirpanakin saattaisi hyötyä siitä.

Näillä pääsee ehkä alkuun. Olisipa mukava kommenttikentässä kuulla miten perheissä on ratkottu aikapulmia... 

Lopuksi vielä pari linkkiä mistä näitä saa?

Tevellasta saa viisarikelloja, Time Timereita, ja tiimalaseja. 
Kärkkäisen verkkokauppa myy munakelloja, joissa sektori.
Perhekalentereita saa vaikkapa Immosen verkkokaupasta
Time Timereita ja varmasti mieluisen munakellon tai tiimalasin saa vähän kohtuullisempaan hintaan ebaysta. 

Onnellisia aikoja kaikkiin perheisiin!

Lisäys juttuun syyskuussa.
Ja vielä linkki Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa käsitellään näitä samoja asioita. Taltuta aamukaaos.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Iloa kuvista 2, PIKAPIIRTÄMINEN

Tätä iloa voisin jakaa koko maailmalle. Kuinka helppoja jotkut asiat pienten kanssa ovatkaan, kun ottaa käteen kynän ja paperin. Nuo työkalut löytyvät kaikkialta!
Ei näillä kaikkia asioita voi ratkaista, mutta joissakin tilanteissa pääsee taas askeleen eteen päin.

Voisin tietysti piirtää paremmin. En tahallani parantele niitä spontaanin tilanteen synnyttämiä kuvia siistimmiksi. Haluan madaltaa kynnystä käyttää niitä. Ei tarvita graafikoita tai kasvatusviisaita kertomaan, mitä pitää tehdä. Kiitos, serkkuni, kun siellä kahvion penkillä selitit tätä. Saattaa tästä olla jotain kirjojakin, mutta ei ole vielä tullut vastaan.

Aloitetaanpa helpolla...

Ei varmasti tuon enempää tarvitse selitellä. Valinta on myös lapselle helppo -
Jos käyttäydyn toivotulla tavalla, niin saan jäätelön. Jos laitan naaman mutkalle, en saa jäätelöä.

Valinta on lapsen. Kummanko haluat?
Siihen sitten onnellinen hymy, sormella sievästi osoitetaan jäätelöä, ja laitetaan naama naurun!




Tämäkin on aika kiva valinta.
Lapsi saa ranttalan ruokapöydässä. Joku menee pahasti pieleen. Tulee tarve mekastaa niin, että korviin sattuu toisia. Tilanteesta ei päästä eteen päin ollenkaan.

Sitten äiti ottaa kynän ja paperia, ja alkaa piirtää. Näihin kuviin riittää aika vähän puhetta.

Esim.

Katsoppa. Nyt sulla on kaksi vaihtoehtoa:

tämä eka. Jos rauhoitut, saat olla meidän kanssa syömässä.

Jos haluat vielä äkkäillä, voit tehdä sen omassa huoneessa. Kummanko sinä valitset?


Sitten lapsi valitsee rauhoittumisen... Ja äitinä pääsee heti kehumaan häntä. ARVASIN!!! Sää oot tosi hyvä valkkaamaan. Voi että oot kyllä hyvä siinä. Olipa hyvä valinta. Nyt me jatketaan tätä syöntiä tässä...





Joskus... Itse asiassa viime viikolla... Ei ollut edes kynää eikä paperia siinä hollilla, niin otin kaksi sormea, etusormen ja peukun... ja näytin lapselle nuo kaksi vaihtoehtoa; ruokapöydän ja oman huoneen.

Yllättäen Pirpana valitsi oman huoneen.
Hetken mietin, ja sanoin: Hienoa. Arvasin, että osaat valita hyvin! Sinä tiedät, että tarvitset hetken sitä omaa huonetta. Hyvä. Mene sinne ja tule ihan kohta takaisin.
Kohta saimme hehkeää seuraa pöytään.



Tähän kuvaan en uskonut itsekään. Kolme ja puolivuotias iltavilli myöhäänkalittaja oli saanut äitinsä vakuuttuneeksi, että jollakin opilla on pää saatava tyynyyn aikaisemmin.
Tälle tulostettiin Isohelmainen prinsessa ja piirsin asian paperille ja selostin:

Katsopa. Kun kello tulee kahdeksan, menet sänkyyn ja laitat pään tyynyyn. Jos pää pysyy tyynyssä, saat tarran.
Jos hypit ja pompit siinä, etä saa tarraa. Tarran päälle laitetaan rastit.
Kun sulla on viis tarraa, pääset uimahalliin äitin kanssa.

Prinsessan hameeseen tuli kuuden yön jälkeen viisi tarraa!




Silloin, kun pitää pakata monelle lapselle tavaroita, on näppärä piirtää kuvat. Lukutaitoa ei tarvita, kun pirpana voi pakata reissutavarat itse.



Uimahalliin.
Siinäkin on oma touhunsa lähteä lasten kanssa uimahalliin. Jos sanon, että joo tehään jotain, ja sitten lähdetään, alkaa kysely, että joko mennään, koska mennään, mikse jo mennä... jne jne...

Mutta kun itse piirtämällä sitoudun ohjelmaan, on asia kerrottava vain kerran.

1. Ensin syödään ruoka
2. sitten jokainen ottaa tuosta lattialta 10 tavaraa pois
3. Äiti laittaa pyykkikoneen pyörimään
4. Jokainen pakkaa itsellensä  uikkarit, pyyhkeen, laudeliinan, puhtaat pikkarit ja sukat.

Joka suostuu tähän ohjelmaan, pääsee mukaan. Joka ei ala tähän, ei lähde mukaan. "uimisen päälle laitetaan rastit", kuuluu yhdestä suusta koko pirpanakuorolta... Ja toinen toisensa jälkeen kaikki valitsevat uimahallin.
MITÄÄN ei tarvitse toistaa. Kenellekään ei tarvitse erikseen kertoa mitä pitikään ottaa mukaan ja koska sinne lähdetään.




Kun tuossa maanantaina loikoilin uimarannalla, ja Pirpanoiden mekastusta kuuntelin, aloin oikein miettiä, että mitä tässä hommassa pitäisi nyt meillä tehdä.
Tässä on Pirpanoiden suurimmat haasteet syksyllä 2014.
Jos nämä neljä vaivaa saataisiin kitkettyä pois, niin aika paljon olisi jo taas kitketty...

1. Jokainen saa koskea omiiin tavaroihinsa. Ja yhteisistä niihin, joihin joku muu ei juuri silloin koske.
2. Toiseen ihmiseen ei saa koskea millään opilla milloinkaan, ellei siihen ole lupaa.
Ei ruokapöydässä, autossa, käytävällä, sohvalla, jne... Ja jos vahingossa hipasee, kannattaa sanoa "ups anteeks".
3. Vanhemmat on keksineet kaikille hyvät nimet. Muita nimiä tässä talossa ei kuulla.
4. Pienille ja isoille taataan nukkumarauha. Rauhoitutaan itse lepäämään ja annetaan toisten nukkua silloin, kun he haluavat.

Tässä meidän työmaata seuraavaksi kuukaudeksi. Tästä tehdään tarrataulukko. Ja siitä sitten joku palkkio. Kalastusreissu tai vaellusta tai jotain. Ei materiaa.




Tässä reissuun lähtiessä pakkauslista. Tästä voi pakata nekin, jotka ei osaa vielä lukea.


Miksi innostuin kuvista?

1. Pääsen vähemmällä.
Toimivien kuvien etsiminen ja kuvasarjojen rakentaminen vaatii joskus pähkäilyä, mutta se energia on positiivista energiaa...
Asiat tarvitsee sanoa vain kerran. Ei tarvitse jankuttaa.
2. Kuvasarjoissa käsitteet ensin, sitten, sen jälkeen jne. selkeytyy pienille kuulijoille
3. Kuvittamalla tulee itse ennakoineeksi tapahtumia ja samalla selittää toisille, että mitä tässä nyt seuraavaksi aiotaan. Samalla itse  sitoutuu tietynlaiseen järjestykseen. Rutiinit auttavat.
4. Kuvittaessa puhe hidastuu ja rauhoittuu


Otan mieluusti vinkkejä toimivista kuvasarjoista ja voin julkaista niitä täälläkin. Äitikollegat ovat parhaita asiantuntijoita arjen tilanteiden ratkaisemisissa.

Kun seuraava kinkkinen tilanne tulee, niin äkkiä paperi ja kynä käteen, ja testaamaan...
Meillä kotona on keittiössä tussitaulu, johon piirtelen välillä näitä juttuja. Siitä en luopuisi enää millään.




sunnuntai 3. elokuuta 2014

Pirpanat kylässä

No ei ne siellä keskenään olleet. Me oltiin koko perheellä. Ja oikeesti me ei kyllä oltu kylässä vaan kotiseuroissa. Olisi vaan paljon helpompi sanoa, että ”käytiinpä kylässä tuolla”. Joskus ei nimittäin millään meinaa kehdata sanoa, että käytiin seuroissa. Ai miksi? No siksi, koska näitä juttuja lukee sellaisetkin, joilla ei ole tapana käydä seuroissa. Luulenpa kuitenkin, että nekin kaikki tietää, että me käydään sellaisissa, joten mitäpä sitä sitten kiertelemään. Seuroissa käytiin ja sillä hyvä. Kerron tässä jutussa myös sen, että miksi ihmeessä siellä käydään.

Olin merkannut tuohon meidän perheen seinäkalenteriin, että elokuun toisena päivänä on kotiseurat, siellä tutussa perheessä. Mutta ei sitä kalenteria ollut kukaan muistanut kääntää elokuulle. Sitten vähän yli neljä välähti sen toisen päällikön päässä, että käännänpä kalenterin, ja siellä ne edelleen luki: Kotiseurat. Eipä oltu sellaisissa aikoihin käytykään, ja kutsuin pirpanat keittiön tussitaulun eteen, ja aloin luennoida.

Kun menemme sinne, siellä on sitten muitakin, ja siellä pitää käyttäytyä nätisti. Eikö nyökyttele koko porukka, että ilman muuta. Niin vakuuttavasti, että pienintäkään epäselvää ei ollut siitä, etteikö he kaikki halunneet käyttäytyä oikeinkin kauniisti.

Piirsin tauluun:
Ensiksi tervehdimme talon väen, isännän ja emännän. Sanotaan reippaasti kädestä pitäen.
Sitten mennään istumaan. Kun kutsutaan kahville, voidaan mennä. On lupa ottaa yksi pulla tai piirakka. Ja leipä. On kohteliasta ottaa vain yksi. Sitten riittää kaikille. Saattaa olla paljonkin vieraita.


Siinä sitten istutaan ja jutellaan niiden vieraiden kanssa.
Jossain vaiheessa lauletaan ja alkaa seurapuhe. Sen aikana istutaan rauhassa eikä jutella ollenkaan.
Kun lähdetään pois, käydään kiittämässä talon väkeä. 

Oli hellepäivä, ja varmuuden vuoksi vielä lupasin: Ne, jotka on siellä sitten nätisti, pääsee iltauinnille. Jos menee hölmöilyksi, sitten laitetaan uimisen päälle rastit. Kuka muuten haluaa uimaan?
Kaikki halusivat.

Tytöt tälläsivät. Etsivät pompuloita, nutturoita ja suoristelivat hiuksiaan. Pojat löysi laatikoistaan mukavat vaatteet. Yksi metrinpätkä ei halunnut laittaa mekkoa eikä sortseja. Jotakin kuitenkin löydettiin päälle. Lopulta mekot olikin kivoja.

Ei ihan ehditty alkuun. Kun päästiin perille, oli seurat jo alkaneet. Asteltiin olohuoneen läpi takapihalle. Sinne oli talonväki tehnyt paikan pitää seuroja. Terassilla oli iso uima-allas. Sen vieressä oli pöytä, jonka takana puhuja istui. Uima-altaan äärellä oli paljon tuoleja ja siinä patiolla oli juhlahetki. Altaassa oli kirkas ja puhdas vesi. Olisipa houkuttanut uimaan. Siinä oli hyvä pitää seurat. Tasainen terassi ja vieraille istuimet.

Kauempana kimalteli järvi ja tuuli puhalteli mukavasti koivuja viereisen pellon reunassa. Pihan kirsikkapuu hehkui punaisena ja sen oksat notkuivat. Elokuinen lauantai-ilta. Uskomatonta. Tässä tavallisen talon pihassa oli yhtäkkiä seurat ja me istuttiin siinä uima-altaan reunassa. Kauempana naapuri leikkasi aitaa. Pysähdyimme hetkeksi.

Puhuja oli valinnut tutun tekstin. Puhui siitä Raamatun kertomuksesta, jossa 10 spitaalista miestä juoksi Jeesuksen luo ja huusi: Herra armahda. Olin unohtanut tuon. En muistanut, että olivat huutaneet.
Siinä lapset touhusivat. Konttailivat pitkin patiota. Joku kiersi äidin ja isän sylien väliä. Joku lapsista kuiskasi: joko saan pullaa? – Ei vielä. Kun tultiin myöhässä, niin kuunnellaan ensin tämä puhe ja juodaan sitten. Pian korvaani sipattaa seuraava lapsi samaa asiaa. Ei lupaa vieläkään.

Puhuja puhuu kiitollisuudesta. Tai kiittämättömyydestä. Havahdun. Kumpaakohan minä olen. Kiitollinen vai kiittämätön. Siinä kuunnellessani uppoudun ajatuksiini. Mietin, miten paljon olisi elämässäni kiitollisuuden aiheita… Maltanko useinkaan pysähtyä niistä kiittämään?

Sitten puhuja kertoo, että tekstiä valitessaan oli miettinyt, että ei ollut yhtään täydellinen olo. Oli miettinyt ja valinnut tekstiä pitkään. Selannut Raamattua. Tuntui, että oli Jumalan sanan valossa monta kertaa epäonnistunut. Tuntuuko tuostakin tuolta,ajattelen, ja mietin kulunutta päivää. Eipä ole sen hääppöisemmät fiilikset itsellänikään.

Puhe jatkui ja siellä loppupuolella puhuja kysyi meiltä kuulijoilta, että saako hän jäädä uskomaan omat syntinsä anteeksi?
Seuraväki lupasi: Jeesuksen nimessä ja veressä. Puhe jatkui ja mekin saimme kuulla: Saatte uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

Tämä kai se on se, miksi koko seuroihin tulee lähdettyä . Ei kai sitä muuten selviäisi sinne. Kuluisi se aika kotonakin.

Mutta se tuntuu niin tarpeelliselta ja mukavalta, että joku sanoo, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi. Niin se Jeesus käski tehdä. Se sanoi opetuslapsilleen, että ”joille te synnit anteeksi annatte, niille ne ovat anteeksiannetut.” Sieltä se on lähtenyt kiertämään. Tänne asti. Minunkin korviini. Ihmeellistä.

Lopuksi lauletaan. Se onkin välillä hankalaa. Meinaa aina tulla pala kurkkuun. Kun tuntuu niin turvalliselta ja hyvältä. Virret on niin mahdottoman puhuttelevia.

                      ”Herkäksi tee sydämeni,
                      että toiset huomaisin,
                      ahdistukset veljieni
                      omikseni tuntisin,
                      että huoltaan itkevältä
                      pyyhkisin pois kyynelen,
                      että janon uuvuttaman
                      toisin maahan lähteiden.”
                                            Jaakko Haavio

Tuota säkeistöä laulaessani uppoan taas ajatuksiini. Tunnen kiitollisuutta niistä ystävistä, joiden kanssa olemme saaneet viime päivinä jakaa ajatuksia watsappeina. Uskomaton muuten tuollainen äitien, selviäjien, watsappailu. Että sieltä täältä sattumoisiin jostain joskus jäänyt ryhmä onkin yhtäkkiä tullut sellaiseksi arjen iloksi, että joka päivä tuntuu siltä, että täällä ei kukaan yksin puurrakaan. Sellaisia kannattaa perustaa. Joka puolelle Suomea. Selviäjien ryhmiä. Virtapiirejä.

Laulu loppuu ja aletaan kahville. Sitten tulee pirpana taas supattamaan. – Saako kaksi keksiä?
Niin noista kekseistä en etukäteen sanonutkaan mitään. – Ei. Yksi keksi riittää. Ja pirpana lähtee matkaan. Olinpa antanut epämääräiset ohjeet.

Kohta arvotaan. Joku voittaa karkkipussin. Tylsänä ohjeistan, että pussi avataan vasta autossa.

Mitään ihmeellistä ei tapahdu. Kaikki menee hienosti. Kun puhe päättyi, saman tien kaikki pojat hävisivät. Olivat löytäneet pallon. Altaan takana oli nurmikenttä. Siellä oli pojilla jalkapallo menossa. Tuommoisia ne ovat. Täysillä pelasivat.
Leppoisa oli lämpimässä kesäillassa jutella tuttujen kanssa.

Pirpanoita poltteli uimaranta. Hyvin oli mennyt koko ilta. Ei mitään hämminkiä. Sovittiin, että voidaan lähteä.  – Käykääpä hyvästelemässä ja kiittämässä talon väkeä.
Pirpanat tekivät kuten pyydettiin.

Ja sitten se tapahtui. Se karkkipussi, jonka joku voitti. Joka piti aukaista autossa. Siitä oli tullut kinaa. Toinen oli pitänyt siitä kynsin hampain kiinni. Toinen luvannut auttaa aukaisemisessa ja toinen edelleen pitänyt kiinni… ja pian oli pussi revennyt keskeltä kahtia – ja uima-altaan kirkkaassa vedessä pohjasta erottui puolet sirkusaakkospussin sisällöstä. Pitihän se arvata. Ei tämä nyt näin vaan mene, että mennään kyläään ja tullaan sieltä pois. Yksissä tuumin todetiin, että tärkeintä nyt on hakea kamera. Muuten tämä unohtuu. Että me oltiin kylässä ja kylvettiin karkkia uima-altaaseen.


Hohhoijakkaa. Hetken mietin millekä alkaisin. Kun näin, että talon emäntä nauroi, uskalsin itsekin! Tässä on jutun siemen. Karkkipussi uima-altaassa. Siellä ne lojuivat pitkin ja poikin tuon pirpanan arpavoiton karkit. Niitä siinä sitten porukalla ihmeteltiin. Semmoinen se on. Meidän sortin sakki.





p.s. Tovi lähdettyämme talon emäntä laittoi hymyillen tämän ottamansa kuvan mulle viestinä ja kertoi, että olivat saaneet karkit haavilla nätisti sieltä pois. (huokaus)
p.p.s. Ja toki lähdettiin porukalla uimaan, sillä pussihan se vain oli heikkoa tekoa ;)

lauantai 2. elokuuta 2014

Iloa kuvista: 1. Pirpana siivoaa veskin

Alan päästä yhteen niistä aiheista,
miksi koko blogia halusin alkaa
kirjoittaa.

Haluaisin kertoa koko maailmalle,
miten tavallisessa perheessä,
siis ei missään erityispedagogisessa oppimisympäristössä, eikä terapiassa, laitoksessa, vaan ihan tavallisessa kodissa, tavallisten lasten kanssa voidaan helpottaa visualisoimalla vaikeita asioita.

Itse en ole tätä keksinyt. Olen saanut vinkkejä, esim. Tampereen kaupungin Neptunus-hankkeesta, joka muutama vuosi sitten piti meille vanhemmille mukavia tietoiskuja. Kuitenkin on niin, että harvoin löytyy omalle perheelle täydellisen sopivaa, valmista materiaalia. Projektin antia on muutoinkin nettisivuilla edelleen saatavana.

Aloittelevan bloggarin piikkiin menee kuvan huono laatu, mutta jos joku osaa kertoa miten pdf-tiedostosta saa jpg:n, ilahdun kovasti ja vaihdan kuvan parempaan.

Kodissa on paljon tehtäviä, jotka ovat vaikeita. Vessan siivoaminen on vaikeaa.  Ihmetellä voi vaikka sitä, että minkä ikäinen lapsi voi oppia siivoamaan veskin? (Juu tiedän, että joissain kodeissa lasten ei tarvitse osatakaan mitään, mutta meidän kodissa on tarkoituksena, että kun aikanaan täältä omillensa lähtevät, niin peruselämänhallintataidot olisi jossain määrin kotona opittu. Ja näin ei tarvitse olla muilla.)

Meillä on ollut monenlaista työntekijääkin, aikuisia palkattuja, ja homma "veskin siivous" on aika hankalaa myös aikuiselle. Yllättävän monta työvaihetta. Tässä työohjeessa vaiheita on 22. Tarkemminkin olisi voinut laittaa.

Lapset haluavat tehdä oikein. Lapset haluavat tehdä hyvin. Monet lapset myös saavat onnistumisen elämyksiä asioista, jotka ovat ensin tuntuneet vaikeilta.

Monta kertaa asiaan ryhtyminen on vaikeaa. Seuraavat hankaluudet tulevat siitä, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi, ja mitä tässä nyt sitten pitää tehdä.

Ihastuin kuvien käyttöön heti, kun niistä kuulin. Tässä tulee myös homman palasteleminen, OSITTAMINEN, samalla hoidettua. On vaikeampi ymmärtää komennus: SIIVOA VESKI, kuin tehdä pikkujuttuja, joista on selkeä info. Lukutaitokaan ei ole pakollinen.

En halua alkaa esiintyä kasvatusviisastelijana. Tätä iloa haluan kuitenkin jakaa.
Kuvat kertovat niin paljon! Kun ehdin, teen näitä tänne lisää.

Jos innostuit, valtava kuvapankki on Papunetin sivuilla.
Jos ne sivut tuntuvat kömpelöiltä, loistava tapa tehdä ohjekuvia on myös yhdistelmä Word ja Googlen kuvapankki. Niitä ohjetauluja en voi julkaista täällä tekijänoikeussyistä.

Kun kerkiän, selitän joku päivä pikapiirtämisestä. Se vasta loitava työkalu onkin! Siitäkin kuulin äitigollegalta, serkultani. Olen siitä hänelle kiitollinen!

Auttaisikohan tämä kuva ketään muuta?




keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Piispan puhuttelussa

Oli siellä muitakin. En ollut yksin. Me istuttiin ja kuunneltiin. Tai siis monet istui ja kuunteli silloin, kun annoin aamupalaa lapsille siinä etuteltassa, ja kuuntelin toisella korvalla, kun Suviseurojen avajaiset kuuluivat, siitä pallomankasta. Suviseuroissa voi kuunnella alueelle rakennetuista kaiuttimista, jos sattuu hyvin kuulumaan, tai sitten voi säätää pallomankasta kanavan sille taajuudelle, josta koko kesän tulee kaikkien kesäseurojen ohjelmat.

Alkuun lauloivat tuttuun tapaan suvivirren. Toivottivat kaikki tervetulleeksi. Tänä vuonna puhuivat siitä ilosta, minkä uskominen tuo.

Tuli piispan vuoro. Joka vuosi piispa on saanut kutsun avajaisiin. Vähän jännitti. Antaakohan uskoa niin kuin ennen? Piispa puhui paimenista, ja siitä ilosta, minkä enkelien viesti toi heille. Yhtäkkiä kesken aamutohinan, kuulen kysymyksen: ”Ystäväni, millä tulilla sinä lämmittelet?”

Tämän härdellin keskellä havahdun. Tässä minä lämmittelen. Pallomankan ääressä. Tässä on minun nuotioni. Ostin sen kolmellakympillä. Poski alkaa kastua. Tänne me taas tultiin, pakattiin kaikki tarvittavat. Selvittiin automatkasta. Saatiin leiri levitettyä.

Kun täältä kohta mennään kotiin, ei sammu nuotio vieläkään. Voin aukaista läppärin, ja viritella tulet taas. Kuunnella niitä, mistä kuuli vain pätkän.

Ei tultu turhaan. En olisi jaksanut ollenkaan. Jos äiti olisi saanut päättää, tänä vuonna oltaisi jääty kotiin. Niin hirveä työ, pakkaaminen, pyykkäys ja muistaminen. Ei maltettu jäädä pois. Kun kesän alussa lapsilta kysyttiin toiveita, että mitä kesällä haluatte tehdä, oli vastaus yhteinen – ainakin Suviseuroihin.

Avajaiset päättyivät. Aamupala saatiin syötyä. Siinä samalla etutelttaa raotti kysymys: ”Äiti. Silloin, kun se pieni poika vei ne eväät, ne viisi leipää ja kalat. Ni oliko silloinkin niinku Suviseurat?”
Lämmitteleekö nuokin?

Mietin alkavaa päivää… Virittelisinkö tulet?



maanantai 28. heinäkuuta 2014

Vaaralliset verkkosivut

Joka ikinen syksy se järkäle kolahtaa luukusta. Aina mielenkiintoisempana ja houkuttelevampana. Houkuttelevine kuvauksineen ja aikatauluineen. 

Olin hätäinen. En malttanut odottaa sitä, aloitin jo aiemmin. Neljän päivän kirjoittajakurssi oli kaatanut vain suolaa haavoihin. Oli nälkä. Hirveä tiedon nälkä.

Kliks, ja avoimen yliopiston sivut olivat auki. Siinä istuin, kuin pikkulapsi karkkikaupassa. Sivu sivun jälkeen mitä mielenkiintoisempaa opittavaa.

Tietysti kasvatustieteen perusopinnot. Sitä tekee kaikki muutkin. Ovat näköjään liittäneet niihin myös aikuiskasvatustieteen. 25 pistettä. 

Siinä sivussa tietysti voisin hoidella ehkä myös varhaiskasvatuksen. Ohessa. Ehkä oppisi myös kasvattamaan näitä lapsia. 25 pistettä tuosta noin... Mutta sepä ei passaakaan. Oppaissa lukee, että ensin pitää tietää kasvatustieteen ja aikuiskasvatustieteen perusteet, ennen kuin saa opiskella pienten lasten kasvattamista.

Voiko tällaista ollakaan? Vokologian perusopinnot. Siinä olisi vastaus lukuisiin avoimiin kysymyksiin. Ääni vapautuu. Faktoja puheen ja äänen akustiikkasta. Opin analysoimaan omaa ääntäni ja kehittämään sitä. Luentateatterissa saisi varmasti elävyyttä ja vinkkejä niihin kaikkiin hetkiin ( ;) ), kun luen lapsille satuja. Osaisin eläytyä paremmin. Puhetekniikan kurssit ihanvarmasti toisivat väriä näihin saarnoihin, joita päivittäin pidän. Osaisin aloittaa vetävästi ja päättää napakasti. Miten vähän puhumisesta tiedänkään!
Kun kävisin vielä nuo journalismin perusteet, tietäisin, miten voisin argumentoida paremmin. Oppisin mediakriittisyyttä ja tietäisin, mitkä ovat vuorovaikutuksen perusteet. Siis edes perusteet. Sitten voisin vuorovaikuttaa. 

Kun kävisin ohjaamisen perusteiden kurssit, saisin tietoa ryhmän toiminnasta, osallistuvan ohjauksen säännöistä ja ryhmien vuorovaikutuksesta. Huippua. Kyllä olisi elämä helppoa, kun tuonkin tietäisi. Miten ryhmää ohjataan. Viisi pistettä.

Kuinka mielenkiintoisella tavalla onkaan esitelty erityispedagokiikan perusopinnot, 25 pistettä, näyttäisi pakollisilta myös. Tietäisi oppimisen esteistä. Pitäisiköhän aloittaa siitä? Oppisin ajattelemaan asioita joustavasti, oppijakeskeisesti, perhelähtöisesti ja moniammatillisesti.

Sitten löydän aarteen. Viestintätieteiden, puhetekniikan ja journalistiikan perusopinnot. Sivut lupaavat, että kurssin käytyäni osaan hahmottaa viestinnän ja median erilaisia ilmiöitä yhteiskunnassa, ymmärtää teknologiavälitteisen viestinnän merkityksen sekä sosiaalisen median aseman mediajärjestelmän osana ja muutostekijänä, kehittää viestinnällä vaikuttamisen sekä organisaatio- ja ryhmäviestinnän taitoja, tuntea viestinnän eettiset ja juridiset normit sekä tarkastella kriittisesti julkisuutta ja mediaa. Juuri tätä tarvitsen. Nopeasti. Harmi, kun alkavat vasta syyskuussa. 

Löydän suomen kielen ja kulttuurin opintokokonaisuuden. 40 pistettä, ja kirjallisuuden perusopinnot myös, 25 pistettä. Välttämättömiä, suorastaan pakollisia.

Pikakurssi kirjoittamiseen, 3 pistettä, alkaa ympäri vuoden. Verkkotehtäviä. Kielen huoltoa ja kieliopin perusteita, 3 pistettä. Mielenkiintoista. Tuonne heti. Nyt on ympäri vuoden.

Helminauha on päättymätön. Yhtäkkiä jostain Välähtää silmieni eteen musiikkiterapian opinnot. Mitä mielenkiintoisempia kuvauksia. Opin ymmärtämään sitä ja tuota. Käyttämään monipuolisemmin ja laajemmin musiikkia tunteiden tulkkina. Saisin vahvan teoreettisen, tutkimuksellisen ja kliinisen perustietopohjan musiikkiterapiasta. Opinnot perehdyttäisivät minut musiikkiterapian sovelluksiin ja käytäntöihin erilaisissa diagnostisissa kohderyhmissä.” Awot.

Erityisen mielenkiintoisilta vaikuttaisi kaikkien näiden perusopintojen jälkeiset kurssit. Aineopinnot, n. 35 pistettä joka alueelta.

Noin kaksisataa pistettä saan kasaan tuossa tuokiossa. Halpojakin ovat, kympin piste. Ihan varalta varmistun vielä siitä, että pystynhän tuon kaiken näin harrastuksena tekemään. Wikipedia tietää kaiken, tarkistan.

Yksi opintopiste on 27 työtuntia. 200 pistettä siis 5400 tuntia.

Jos harrastaisin paljon, harrastaisin noin 5 tuntia viikossa, joten valitsemani opintopisteet olisivat kasassa jo n. 20 vuoden kuluttua.

200 pistettä viisaampana lähden nukkumaan.




Mitä sinä löysit?

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Päälliköt ja toivoton palapeli

Kyllä oli vaikeata. Paikalla oli 16 päällikköä, arjen sankaria.Vetäjä piilotti palapelin palat ympäri huonetta. Levitti, minne sattuu. Helppoihin ja vaikeisiin paikkoihin. Korkealle ja matalalle. Jotkut reilusti näkyviin ja osan paloista vähän piiloonkin.
Sitten se 40-palainen palapeli piti koota ryhmätehtävänä niin, että jolla on huivi silmillä, oli mykkä. Ja se, joka näki, ohjasi sitä sokeaa. Me pirpanapäälliköt oltiin pari.

Se toinen sai ensin huivin silmilleen ja aloin ohjata. Talutin häntä. Tuosta noin, tuosta tuonne. Juuri niin. Ei sinne, poika. Ei sinne. Varo hyvä ihminen. Tuonne päin.
(Voi että. Ei todellakaan noin!) Ota nyt tuosta ja laita käsi vähän tuonne päin. Nyt varovasti tuosta, laitoin käteni hänen hartioilleen. Ota vielä pari askelta. Nosta nyt oikea käsi ylös. Siinä hyllyssä se on. Hyvä.
Sokea, avuton, hidas, kömpelö, luottavainen, mutta niin tehoton ja saamaton oli ohjaukseni vastaanottaja. Kerättiin paloja, ja alettiin koota peliä huoneen lattialle.
Meistä puolet näki varsin kirkkaasti miten piti toimia.
Mutta se sokea ohjattavani siinä. Törötti vain, eikä tajunnut mistään mitään. Kun sitä ohjeisti, se ymmärsi väärin. Kun sanoin ”vähän oikealle”, teki liian vähän tai liian paljon. Kun kerroin, että palaa pitäisi vähän pyöräyttää, niin siinä samalla se sotki niitä, mitkä oli jo paikallaan. Kädet levällään, liian kaukana. Jalat tiellä. Ihan pihalla koko touhusta!

Puolessa välissä osat vaihtuvat. Huivi peitti silmäni ja sääntöihin kuului, että puhua ei saanut. Aloin saada ohjeita.

Tehtävä tuntui helpolta. Lasten isopalainen peli. Kulmapalat sopivasti paikallaan. Siinä hetkessä olin varsin motivoitunut. Halusin olla näppärä palapelinkokoaja. Halusin olla tehokas, saada paljon aikaan. Tehdä hyvin.

Mitä sitten seurasikaan?

Aloin saada ohjeita, joissa ei ollut tolkkua! Kun siirsin kättä, se oli väärä käsi. Kun nostin vähän, nostin liikaa. Tuo armas päällikköni turhautui minuun. Nauroikin mulle. Että en kelvannut hänelle. Alkoi tuntua, että olen aika tumpelo. Kömpelö. En muka usko ohjeita, vaikka mun mielestä vika oli ohjeissa. Minähän kyllä tein mitä vaan, kun oli hyvät ohjeet. Halusinhan niin kovasti tehdä sitä palapeliä, joka vielä äsken näytti kovin helpolta.

Ja että mulle naurettiin. Eikä siinä vielä kaikki. Tuli hetki, jolloin päällikkö ei enää viitsinyt antaa ohjeita ollenkaan, kun ei osannut. Ei tiennyt, mitä olisi sanonut, että olisi saanut minut toimimaan haluamallaan tavalla. Hermostui, turhautui ja lopetti! Ei uskonut minuun. Antoi toisten pelata ja odotti, että siitä se sitten valmistuu.

Siinä istuin ja muut pelasivat. Loksauttelivat paloja paikalleen – ja minun ohjaajani istuu sanaakaan sanomatta kyllästyneenä tolloon ohjattavaansa. Petyin. Turhauduin. Kyllästyin. Alkoi suututtaa koko päällikkö. Että kerta kaikkiaan et anna mulle tehtäviä. Et luota minuun. Annat asioiden vain olla… Toiset pelaavat, nauravat, saavat onnistumisen kokemuksia, ja minä istun, kun en osaa mitään. Heilutan käsiäni, pyydän uutta ohjetta. Auta!

Palapeli tuli valmiiksi, ja siinä hetken jo kuvittelin, että kokemukseni oli parilleni jotenkin outo. Että olin ihan varmasti saanut niin huonot ohjeet, että sellaisia ei voi edes olla koko maailmassa… ja että ja että nyt oli tässä kyllä kovasti keskustelemista…
Niin eikö jysäytä päällikkö sanomalla, että samat fiilikset.

Jälkikäteen, sen tunnemyrskyn jälkeen, tuo rakas päällikköni kertoi, että uusien tehtävien saamatta jääminen ei johtunut minusta. Oli toiminut siksi niin, että oli pitänyt ensin odottaa, että seitsemän muuta ohjattavaa saavat kädessään olevat palat loksautettua, ja sen jälkeen se pala, joka on vieressäni, menee sopivasti paikalleen. Ei kertonut silloin.

Kirjakaupat pursuavat kasvatuskirjoja. Lehdet kirjoittavat vanhemmuuden vaikeuksista. On tarjolla kursseja viestinnästä.
Ei kukaan ollut kertonut, miltä lapsesta tuntuu silloin, kun äiti antaa huonot ohjeet, hermostuu, nauraa ja turhautuu. Sinä iltapäivänä oli helppo tietää mitä on olla lapsi.

Olen äitinä huonomuistinen. Siksi kirjoitin


Rakas äiti.

Teen, juuri kuin tahdot.
Kerro selvästi mitä toivot.
Kannusta. Anna mahdollisuus tehdä uudestaan.
Jos teen edes vähän oikein, sano, että suunta on hyvä.
Ethän koskaan naura minulle, kun yritän parhaani. En tee virheitä tahallaan.
Kun turhaudut, pidä se omana tietonasi, etsi uusi tapa antaa ohje. Ethän ainakaan hermostu
Kerro minulle, jos tarvitset aikaa miettiä.
Turvallisinta on silloin, kun olet rauhallinen ja selkeä.
Luotathan minuun. Minä luotan sinuun. Ilman sinua en selviä.

tiistai 22. heinäkuuta 2014

Sirkuksessa töissä

Tietääköhän kukaan millaista on olla sirkuksessa töissä? Sen päällikkönä, johtajana.
Minä tiedän. Ja tiedän, että Se on parasta mitä on olemassa.

Kun aamulla silmänsä aukaisee, tietää heti, että tänään tapahtuu - ja paljon.
Sen aistii siitä kaikesta, rakennuksesta, miljööstä, ilmapiiristä, niistä kaikista ihmisistä, joita liikkuu.
Ne kaikki tietävät, että sirkuksessa ollaan.

Siitä ei kuitenkaan ole tarkkaa tietoa, milloin näytös alkaa, milloin loppuu, onko yleisöä, ja jos on, millaista.

Kukaan ei myöskään tiedä ketä seuraavaan esitykseen osallistuu, mitä siinä tapahtuu, ja mikä jutun juoni on.

Tässä minun sirkuksessa ei aina tiedä, kuka seuraavaksi kuuluttaa, kuka tirehtöörin roolin siitä seuraavaksi varastaa, kuka trapetsilla keikkuu pisimpään, kuka jonglöörinä kaikki hurmaa, missä norsut, puput - missä hattu on, kellä pallo on, minne kortit putosivat, mihin kaatui vesi apinamme ämpärin?

Missä areena on seuraava, ja mitä vielä lie?

Sen tiedän, että tiimi on tänään tämä..

Tiedän myös, että tämä sirkus on maailman paras paikka.

Että Se on onnellista elää päivästä toiseen sirkuksessa sirkuspäällikkönä.
Tuon toisen päällikön kanssa.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Päällikkö unelmoi Alppimatkasta









Lumen, auringon, vapauden kaipuu soi
iltahämärässä sieluni unelmoi.
Mua rinteet jo lapsena koukutti niin
kun kaverit pänttäsi kokeisiin.


Ehkä joskus saan minun armaani mukaan
ja matkamme johtaa alppitupaan.
Joku pikkuinen mökki meit odottaa, 
kun matkamme käy lumirinteiden taa.


Kun aurinko nousee ja kirkastaa päivän, 
mä unohdan työn ja huolen häivän.
Repun täytän mä kaakaolla,
voima valtava on auringolla.


Hiihtohissille riemuin kiiruhdan,
mieli virkistyy jo hehkusta maiseman.
Laella huippujen jalkaani laitan suksen, 
unohdan kiireen ja arkisen aherruksen.


Vauhti kutsuu ja päätä huimaa,
lasit suojaa, kun viima on tuimaa.
Mutkat suoriksi päästelen vaan,
olen saapunut unelmaan!


Koko päivän mä valosta voimaa saan
ja rakkaani kanssa nää hetket jaan.
Olo tuntuu niin vapaalta huolista,
niin imemme voimaa vuorista.


Kun pimenee maa, ja hämärtyy,
taas pikkuinen mökkimme lähestyy.
Tulen takkaan jo virittelemme,
ja toisia hiukan lämmittelemme.


Siinä vuoteessa köllöttelemme, 
ihan rentona löllöttelemme.
Painan pääni mun karhun massuun,
ja käteni työnnän sen tassuun.


Siihen lämpöön mä nukahdan ihanaan
ja aamulla laitan tukkani kiharaan.
Aamupalasta virtaa päivääni saan,
syön brittien lailla munakkaan.


Tätä auvoa jatkuu koko loman, 
saamme hengähdystauon kovin soman.
Lentokentälle, kun sitten me saavumme, 
me muistamme hanget ja laavumme.


Kotipihassa lasteni äänet kuulen,
heidän kiltiksi kasvaneen luulen.
He ehkä leikkivät sopuisasti,
päivät viettävät äitiään auttavasti?


Ja arki, kun totensa taasen näyttää,
voin lomani voimaksi käyttää.
Kun reissusta mennyt on riittävän kauan,
löydän varastosta sukset ja sauvan…